— Oi, kuinka maailma on katkeran katkera! On aivan kuin joku paha voima väijyisi kaikkia meidän toivomuksiamme voidakseen niitä vastustaa, vakoilisi meidän toiveitamme voidakseen musertaa ne, arvaisi meidän ajatuksemme tukahuttaakseen ne. Jospa voisi itselleen toivoa kaikkea pahaa, pitäisi se tehdä, jotta siten voisi vetää tuota voimaa nenästä!
— Sangen totta, ystäväni! Sentähden täytyy aina lähteä siitä edellytyksestä, että käy huonosti! Mutta se ei ole surullisinta! Kuules, kun lohdutan sinua. Sinä tiedät, että kaikki onni, jonka sinä saat, tulee toisen kustannuksella; jos saat osan, niin jää toinen ilman, ja silloin hän kiemurtelee kuin poljettu mato, ja sinä olet tahtomattasi tehnyt pahaa; siksi on itse onni myrkytetty. Lohdutuksesi onnettomuudessa on se, että sinä jokaisessa vastoinkäymisessä, jonka saat kokea, olet tehnyt — vaikkakin tahtomattasi — hyvän työn, ja hyvät työmme ovat ainoat puhtaat nautinnot, joita meillä on.
— Minä en tahdo tehdä mitään hyviä töitä, en tahdo mitään puhtaita nautintoja, minä olen yhtä oikeutettu onnistumaan kuin muutkin ja minä — onnistun!
— Mistä hinnasta tahansako?
— Mistä hinnasta tahansa täytyy minun lakata näyttelemästä sinun rakastajattaresi kamarineitoa!
— Aa, sinä olet mustasukkainen! — Opi epäonnistumaan aistikkaasti, ystäväni, se on suurempaa — ja paljon mieltäkiinnittävämpää!
— Sano minulle eräs asia! Rakastaako hän sinua?
— Pelkään hänen olevan liian vakavasti kiintynyt minuun!
— Ja sinä?
— Minä? Minä en tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua Agnes.