— Miksi sinä usutit Rehnhjelmin minun kimppuuni?

— Siksi, että tahdoin nähdä, miltä tuntuu, kun ei omista sinua!

— Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olet minuun kyllästynyt!

— Niin tein!

— Sinä, sinä piru!

Agnes oli ottanut avaimen sisäpuolelle ja Falander laskenut puolakaihtimet alas!

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Nihilismiä.

Kun Falk eräänä hyvin sateisena syyskuun iltana käveli kotiin päin ja tuli Gref-Magni-kadulle, näki hän ihmeekseen ikkunastaan valoa. Tultuaan lähemmäs, niin että hän alhaalta voi katsoa huoneeseen, näki hän katossa varjon, joka muistutti jotakuta, jonka hän ennen oli nähnyt, mutta ei voinut muistaa ketä. Se oli surullinen hahmo ja näytti lähempää vieläkin surkeammalta. Falkin astuessa huoneeseen istui Struve hänen kirjotuspöytänsä ääressä, pää käsien varassa. Hänen vaatteensa olivat sateesta märkänä ja valuttivat lattialle vesipuroja, jotka juoksivat lattianrakoihin; hänen tukkansa riippui suortuvissa ja hänen tavallisesti jäykkä englantilainen poskipartansa riippui kuin tippukivet hänen märälle takilleen. Pöydällä hänen vieressään oli hänen musta hattunsa, joka oli lyhistynyt omasta painostaan ja näytti surevan mennyttä nuoruuttansa, sillä siihen oli kiinnitetty pitkä suruharso.

— Hyvää iltaa, sanoi Falk; sepä komea vieras.