— Elä pilkkaa minua, pyysi Struve.
— Miks'en sitä tekisi? En tiedä mitään syytä, miksi sitä en tekisi.
— Vai niin, sinäkin olet turmeltunut!
— Olen, siitä voit olla varma, niin että kohta minustakin tulee vanhoillinen! Sinulla on surua, näen minä; toivon saavani onnitella.
— Olen kadottanut pienokaisen.
— No, silloin saan onnitella häntä! — Sanoppa minulle, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Sinä tiedät, että minä halveksin sinua, ja niin kai sinä luullakseni itsekin teet? Eikö totta?
— Tietysti, mutta kuules, ystäväni, eikö sinusta elämä ole kyllin katkeraa ilman että tarpeettomasti teemme sen toisillemme vielä katkerammaksi? Jos Jumala eli kaitselmus sillä huvittaa itseänsä, niin ei kai ihmisen pidä siihen alentua!
— No, se oli järkevä ajatus; se on sinulle kunniaksi! Etkö halua ottaa aamunuttuani päällesi siksi aikaa, kun pitkä takkisi kuivaa; sinua varmaankin palelee.
— Kiitos vaan, mutta minun täytyy kohta mennä.
— Voit aivan hyvin viipyä täällä hetken, niin saamme kerrankin puhua asiat selviksi.