Uudelta hautausmaalta Norrbackaan.
Harmaana, lämpimänä ja rauhallisena peitti syyskuun iltapäivä pääkaupungin, kun Falk käveli eteläisille mäille. Katarinan kirkkomaalla istui hän levähtämään; hän tunsi todellista mielihyvää nähdessään, miten vaahterat olivat punaisiksi paleltuneet viime öinä, ja hän tervehti pimeää syksyä harmaine pilvineen ja putoavine lehtineen sydämellisesti tervetulleeksi. Ei tuulen henkäystä; oli kuin luonto olisi levännyt, väsyneenä lyhyestä kesätyöstä; kaikki lepäsi; ihmiset makasivat tuossa turpeittensa alla, niin hiljaa ja sävyisinä, jollaisia eivät koskaan elämässään olleet, ja hän toivoi kaikki sinne, itsensäkin. Kello löi tornissa ja silloin hän nousi lähtien kävelemään pitkin Trädgårdsgatania, poikkesi Nya gatanille, joka oli ollut uusi sata vuotta, kulki Nytorgetin poikki ja oli perillä Valkeilla vuorilla. Siellä pysähtyi hän täplikkään talon edustalle ja kuunteli lasten puhetta, sillä vuoren töyräällä oli kuten tavallista lapsia, jotka puhuivat sekä ääneen että peittelemättä terotellessaan pieniä tiilikiviä, joita tarvitsivat hypätessään ruutua.
— Mitä sinä sait päivälliseksi, Janne.
— Liikuttaako se sinua!
— Liikuttaa? Sanotko sinä liikuttaa? Varo, etten voitele sinua!
— Sinä! Älä nyt! Et noilla silmilläsi!
— Kuules! Enkö minä voidellut sinua tässä muuanna päivänä Hammarbyn järven rannalla! Häh!
— Tuki turpas!
Janne "voidellaan" ja levottomuus lakkaa.
— Etkö kenties ollut mukana varastamassa krasseja Katariinan kirkkomaalta? Hä?