Vastauksen sijasta vihelsi hän erikoisella tavalla tuntematonta säveltä.
— Me potkiskelemme hänen ketunpoikiaan, kun ne tulevat koulusta. Ja hänen akkansa se se vasta on paisunut. Se pirun noita jätti meidät taivasalle lumeen yhdeksi yöksi, kun emme maksaneet vuokraa, niin että meidän täytyi kömpiä Blecktornin latoon.
Keskustelu loppui, sillä viimeinen tieto ei näyttänyt tekevän minkäänmoista vaikutusta kuulijaan.
Falk ei astunut vallan iloisin tuntein sisälle tämän näiden kahden katupojan esittelyn jälkeen. Ovessa tervehti häntä Struve, kasvoissa muka surullinen ilme, ja tarttui häntä käsivarteen ikäänkuin ilmaistakseen jonkun salaisuuden tai puristaakseen esiin kyyneleen hänen läsnäollessaan, kumpaa tahansa, jotakin täytyi tehdä — ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Falk tuli saliin, jossa oli ruokapöytä, kaappi, kuusi tuolia ja ruumiskirstu. Akkunoissa riippui valkoiset lakanat, joitten läpi tihkusi päivänvaloa taittuen kahden streariinikynttilän punaisista valoa vasten; ruokapöydällä oli tarjottimella viheriäisiä viinilaseja ja soppamaljakossa georgiineja, leukoijoja ja astereita.
Struve otti häntä kädestä ja talutti hänet arkun luo, jossa pieni nimetön makasi tylliin käärittynä höylänlastuissa ja ympärillään verenpisaran lehtiä.
— Täällä, sanoi hän — täällä!
Falk ei tuntenut muuta vaikutusta kuin sen, jonka aina tuntee ruumiin läheisyydessä, eikä senvuoksi keksinyt tilaisuuteen sopivia sanoja, vaan tyytyi puristamaan isän kättä, jolloin tämä sanoi:
— Kiitos, kiitos! ja poistui mennäkseen viereiseen huoneeseen.
Falk jäi yksin; nyt kuuli hän ensin kiivaan kuiskauksen sen oven takaa, jonne Struve katosi; sitten tuli hetkisen hiljaisuus; mutta sitten alkoi huoneen toisesta päästä ohuen lautaseinän läpi kuulua mutinaa; hän saattoi vain osaksi erottaa sanat, mutta hän näytti tuntevan äänet. Ensin kuului kimeä diskantti, puhuen pitkiä lauseita hyvin nopeasti.