Se kuului kuin:
— Babebibobubybobäbö. — Babebibobubybäbobö. — Babebibobubybobäbö.
Siihen vastasi kiukkuinen miehen ääni, höylän säestämänä: hvitsho — hvitsho — hvitsh — hvitsh — hitsh — hitsh.
Ja sitten hitaasti kuuluva mum — mum — mum — mum. Mum — mum — mum — mum. Jonka jälkeen höylä alkoi sylkeä ja aivastella: hvitsh, hvitsh. Ja sitten taasen myrskynä: babili-bebili-bibili-bobili-bubili-bybili-bobili-bäbili-bö!
Falk luuli ymmärtävänsä, mitä tämä keskustelu koski, ja muutamista äänenpainoista oli hän huomaavinaan, että pikkuinen kuollutkin oli sekotettu asiaan.
Sitten alkoi taasen ankara kuiskaus Struven oven takana, nyyhkytyksen keskeyttämänä, ja sitten aukeni ovi ja ulos tuli Struve taluttaen mustiin puettua ja punasilmäistä pesijätärtä. Perheenisän arvokkuudella esitteli Struve:
— Vaimoni; tuomari Falk, vanha ystäväni!
Falk puristi kättä, joka oli kova kuin karttu, ja sai osakseen hymyilyn, joka oli kuin pikkelsiä. Hän yritti kiireesti mielessään muovailla jonkin kohteliaisuuden, joka sisälsi sanat "rouva" ja "surua" ja onnistui siinä jotakuinkin, jonka johdosta Struve tarjosi hänelle syleilyn.
Rouva, joka, hänkin, tahtoi olla avuksi ystävällisyydessä, alkoi harjata miehensä selkää ja sanoi:
— Kauheata, kuinka tuo Kristian voi tahria itsensä; aina ja alati hänen selkänsä on tomussa, eikö hän tuomarinkin mielestä näytä porsaalta?