Falk parka pääsi vastaamasta tähän rakastavaiseen kysymykseen, sillä äidin selän taa tuli näkyviin kaksi punaista päätä irvistäen vieraalle. Äiti tarttui hellästi heidän päihinsä, sanoen:
— Onko tuomari ennen nähnyt näin rumia poikia? Eivätkö ne ole kuin ketun penikoita?
Todellisuudessa olikin asian laita niin, jopa siihen määrään, että Falk tunsi olevansa pakotettu jyrkästi kieltämään tämän tosiseikan.
Eteisen ovi aukeni ja sisälle astui kaksi herraa. Ensimmäinen oli hartiakas kolmekymmenvuotias mies, pää neliskulmainen ja etupuolellaan esittävinään naamaa; iho näytti puoleksi mädänneeltä siltalankulta, johon madot ovat sokkeloitaan kyntäneet; suu oli leveä ja alati raollaan, jolloin neljä terävää kulmahammasta aina näkyi; kun se hymyili, jakautuivat kasvot kahteen osaan ja silloin näki hamaan neljänteen poskihampaaseen asti; ainoaakaan parranhaiventa ei ollut uskaltanut nousta tähän hedelmättömään maaperään; nenä oli asetettu niin huonosti, että edestä voi nähdä hyvän matkaa pään sisään; kallon yläosassa kasvoi jotakin, joka muistutti kokosmattoa.
Struve, joka ymmärsi aateloida ympäristönsä, esitti kandidaatti Borgin tohtori Borgiksi. Viimemainittu ei antanut tyytyväisyyden eikä tyytymättömyyden merkkiä, ojensi vain päällystakkinsa hihan seuralaiselleen, joka heti riisui tuon vaatekappaleen ja ripusti sen eteisoven saranaan, jolloin rouva huomautti "että tämä vanha talo on niin huono, että ei ole edes vaatenaulakkoa". Takinriisuja esiteltiin herra Leviksi. Hän oli pitkä nuorukainen; hänen pääkallonsa näytti syntyneen siten, että nenäluu oli kehittynyt taaksepäin; vartalo, joka ulottui aina polviin asti, tuntui muodostuneen sillä tavoin, että pääkallo oli vedetty vetoraudan läpi niinkuin rautalankaa vedetään; olkapäät olivat luisut kuin laskurännit, lanteista ei ollut merkkiäkään, pohkeet ulottuivat reisiin, jalat olivat läntistyneet kuin vanhat lanttaan poljetut kengät; sääret pyrkivät ulospäin ja alaspäin kuten työmiehellä, joka on kantanut raskaita taakkoja tahi seisonut suurimman osan elämästään — hän oli täydellinen orjan perikuva.
Kandidaatti oli pysähtynyt ovelle vapauduttuaan päällystakista; hän oli riisunut hansikkaat, pannut pois kepin, niistänyt nenänsä, pistänyt nenäliinan taskuunsa vähääkään välittämättä Struven uudistetuista esittely-yrityksistä; hän katsoi vielä olevansa eteisessä; mutta otti nyt hatun päästään, raapasi jalallaan ja astui askeleen eteenpäin.
— Hyvää päivää, Jenny! Kuinka voit? sanoi hän ja tarttui rouvan käteen, tärkeästi kuin olisi ollut kysymyksessä tämän elämä. Sitten kumarsi hän tuskin huomattavasti Falkille, irvistäen kuin koira, joka näkee vieraan koiran pihallaan.
Nuori Levi herra seurasi kandidaatin jälkiä, pani merkille hänen hymyilynsä, osotti suosiota hänen pistopuheilleen ja antoi toisen ylemmyyden polkea itseään.
Rouva aukaisi pullon reiniläistä viiniä ja kaatoi laseihin. Struve tarttui omaansa ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Kandidaatti avasi kitansa, laski lasin sisällyksen viemäriksi muodostamalle kielelleen, irvisteli kuin hän ottaisi rohtoja ja nielaisi.
— Tämä on kauhean hapanta ja huonoa, sanoi rouva; ehkä Henrik tahtoo lasin punssia!