Tukholma linnunsilmällä katsottuna.
Oli ilta toukokuun alkupuolella. Mosebackenin pieni puutarha ei vielä ollut avattu yleisön käytettäväksi eivätkä kukkaispenkereet vielä olleet kuokitut; lumipisarat olivat työntäytyneet esille menneenvuotisten lehtikasojen alta ja olivat juuri lopettamaisillaan lyhyen kukoistusaikansa, antaakseen tilaa aremmille saframikukille, jotka olivat asettuneet hedelmättömän päärynäpuun suojaan; syreenit odottivat etelätuulta puhjetakseen kukkaan, mutta lehmukset tarjosivat vielä puhkeamattomissa ummuissaan rakkaussuojattimia peipoille, jotka olivat alkaneet rakentaa jäkäläisiä pesiään rungon ja oksain väliin; vielä ei ainoakaan ihmisjalka ollut astunut hiekkakäytäville viimetalvisen lumen lähdettyä ja sen vuoksi elivät siellä niin eläimet kuin kukatkin huoletonta elämää. Kotivarpuset kokoilivat roskia, joita sitten piilottivat merikoulun kattotiilien alle; ne kiistelivät rakettikoteloista, joita oli jäänyt viime syysilotulituksista, ne noppivat oljet nuorista puista, jotka edellisenä vuonna olivat päässeet Rosendalin taimitarhasta — ja kaiken ne näkivät! Ne löysivät baregilappuja lehtimajoista ja osasivat penkinjalkojen puusäröjen välistä kiskoa esiin karvatukkoja, joita oli tarttunut viime vuoden Josefiinan päivänä tappelevista koirista. Siellä oli elämää ja taistelua.
Mutta aurinko paistoi Liljeholman ylitse ja heitti kokonaisia sädekimppuja itäänpäin; ne tunkivat Bergsundista nousevan sauhun läpi, riensivät yli Riddarfjärdin, kapusivat Riddarholman kirkon ristiin asti, heittäysivät yli Saksalaisen kirkon jyrkälle katolle, leikkivät satamassa olevien laivojen viireissä, pitivät ilotulitusta ison Meritullin ikkunoissa, valaisivat Lidingön metsät ja häipyivät rusottavaan pilveen kauas, kauas etäisyyteen, missä meri on. Ja sieltä tuli tuuli ja se kulki samaa tietä takaisin läpi Vaxholman, linnotuksen ohi, ohi Meritullin, pitkin Sicklaötä, puhalsi Hästholman taa, katseli kesähuviloita; ja taas se jatkoi, tuli Danvikeniin, pelästyi ja ryntäsi pitkin eteläistä rantaa, tunsi hiilen, tervan ja traanin hajua, syöksyi vasten Stadsgårdia, riensi Mosebackenia ylös, sisälle puutarhaan ja törmäsi siellä seinään. Samassa muuan piika, joka juuri oli ottanut pois sisäikkunat, avasi seinän; hirveätä paistirasvan käryä, oluen pärskettä, kuusenhavuja ja sahajauhoja lehahti ulos ja ne vei tuuli kauas pois, ja samalla kun kyökkipiika veti keuhkoihinsa raitista ilmaa, käytti tuuli tilaisuutta hyväkseen ja vei ikkunapumpulit, joille oli ripoteltu paljettia ja happomarjoja sekä orjantappuraruusun lehtiä, alkaen sitten piiritanssin pitkin käytäviä, johon kohta kotivarpuset ja peipposet yhtyivät, nähdessään siten kodin perustamishuolten suureksi osaksi hälvenneen.
Kyökkipiika kuitenkin jatkoi puuhaansa sisäikkunain otossa ja muutaman minuutin kuluttua avautui ravintolasalista verannalle vievä ovi ja puutarhaan astui yksinkertaisesti, mutta hienosti puettu nuori herra. Hänen kasvonsa eivät osottaneet mitään erikoisempaa, mutta hänen katseestaan kuvastui surua ja levottomuutta, joka kuitenkin katosi, kun hän, tultuaan ulos ahtaasta ravintolahuoneesta, tapasi silmäinsä edessä aavan näköpiirin. Hän kääntyi vasten tuulta, avasi päällystakkinsa ja veti muutamia aimo hengenvetoja, jotka näyttivät keventävän hänen rintakehäänsä ja mieltään. Sitten alkoi hän kulkea edestakaisin pitkin aidan vierustaa, joka erottaa puutarhan järven puoleisista jyrkänteistä.
Kaukana hänen allaan myllersi uudesti herännyt kaupunki; höyryvintturit surisivat alhaalla Stadsgårdin satamassa, rautatangot rämisivät rautavaa'assa, sulkuvahtien pillit vihelsivät, höyrylaivat Skeppsbron luona höyrysivät, Kungsbacken omnibukset hyppivät kalisten pitkin mukulaista katukivitystä; melua ja huutoja kuului kalastajakujalta, purjeet ja liput liehuivat virralla, lokkien huudot, Skeppsholman torventoitahdukset, komentohuudot Södermalmin torilta, työläisten puukenkien kalina Lasitehtaankadulta, kaikki tuo teki elämän ja liikkeen vaikutuksen, joka näytti valveuttavan nuoren herran tarmoa, sillä nyt olivat hänen kasvonsa saaneet uhmaavan ja elämänhaluisen ja päättävän leiman, ja hänen nojautuessaan kaidepuulle ja katsellessaan jalkainsa alla olevaa kaupunkia tuntui hänestä kuin hän katselisi vihollista. Hänen sieramensa laajentuivat, silmänsä säkenöivät ja hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, kuin olisi hän tahtonut vaatia kaupunkiraukan taisteluun kanssansa tai uhata sitä.
Nyt löi kello Katarinan kirkossa seitsemän ja Marian kirkko säesti sitä kaihomielisellä diskantillaan; Suurikirkko ja Saksalainen täydensivät niitä bassoillaan ja koko avaruus väreili pian kaupungin kaikkien seitsenkellojen äänistä. Mutta kun ne olivat vaienneet, toinen toisensa jälkeen, kuului vielä kaukaa viimeisen rauhallinen iltalaulu; se oli korkeampiääninen, puhtaampisointuinen ja nopeampilyöntinen kuin toiset — sillä sellainen se on! Hän kuunteli, kokien saada selville mistä ääni tuli, sillä se näytti herättävän hänessä muistoja. Silloin hänen ilmeensä leppyi ja kasvoissa kuvastui tuska sellainen, jota tuntee lapsi huomatessaan jääneensä yksin. Ja hän oli yksin, sillä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät Klaran kirkkomaalla, josta kellon ääni vielä kuului, ja lapsi hän oli, sillä hän uskoi vielä kaikkeen, niin toteen kuin satuihinkin.
Klaran kello vaikeni ja askeleet santakäytävällä havauttivat hänet ajatuksistaan. Verannalta tuli häntä vastaan pieni mies, jolla oli suuri poskiparta, silmälasit, jotka enemmän näyttivät tarkotetun suojaamaan katsetta kuin silmiä, häijy suu, joka aina sai ystävällisen, jopa hyväntahtoisenkin ilmeen, puoliksi rutistunut hattu, siisti päällystakki, josta nappeja puuttui, puolitankoon kiskotut housut, käynti osottaen sekä varmuutta että arkuutta. Hänen epämääräisestä ulkoasustaan oli mahdoton määritellä hänen yhteiskunnallista asemaansa tai ikäänsä. Häntä voi yhtähyvin pitää käsityöläisenä kuin virkamiehenäkin ja hän näytti olevan 29 ja 45 vuoden välillä. Nyt häntä kuitenkin näytti mairittelevan sen henkilön seura, jota vastaan hän meni, sillä hän nosti painunutta hattuaan harvinaisen korkealle ja hymyili hyväntahtoisesti.
— Tuomari ei kai ole odottanut?
— En lainkaan; kello juuri herkesi lyömästä seitsemän. Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, kun tulitte; sillä minun täytyy myöntää, että tällä kohtauksella on minulle hyvin suuri merkitys. Suoraan sanoen on kysymys minun tulevaisuudestani, herra Struve.
— Oh — hoo!