Ankaria aikoja.
Syksy oli saanut aikaan suuria muutoksia Selléninkin elämässä. Hänen korkea suojelijansa oli kuollut ja nyt piti kaikki muistot hänestä poistettaman; yksin hänen hyvien töidensä muistokaan ei saanut elää hänen jälkeensä. Itsestään seurasi, että stipendi lakkautettiin, varsinkaan kosk'ei Sellén ollut niitä, jotka pyytävät; sitäpaitsi ei hän mielestään enää tarvinnut mitään tukea, kun hän kerran oli saanut niin hyvän jalansijan ja hän näki monta nuorempaa, jotka olivat paremmin avun tarpeessa. Mutta hän oli huomaava, että ei ainoastaan aurinko ollut sammunut, vaan kaikki pienet kiertotähdetkin joutuneet täydelliseen pimennykseen. Vaikka hän ahkerasti opiskellen oli koko kesän kehittänyt taitoansa, selitti prefekti hänen huonontuneen ja hänen keväällisen menestyksensä olleen onnenpotkaus; maisemamaalauksen professori sanoi hänelle ystävänä, ettei hänestä koskaan tule mitään, ja akateeminen arvostelija käytti tilaisuutta saadakseen hyvitystä ja pysyi entisessä mielipiteessään. Sitäpaitsi muuttui ostavan s.o. makuamääräävän, tietämättömän ja rikkaan joukon maku; maisemien tuli olla valokuvia kesähuviloista, jos mieli saada niitä myydyksi, joka kuitenkin oli vaikeata, sillä oikeastaan kävivät kaupaksi vain itkunsekaiset tai puolialastomat kabinettitaulut. Ne olivat siis ankaria aikoja Sellénille ja hän koki kovaa, sillä hän ei voinut maalata vastoin parempaa tunnettaan.
Nyt hän oli kuitenkin vuokrannut itselleen tyhjän valokuvausatelieen kaukaa Regeringsgatanin varrelta. Huoneistoon kuului atelieehuone, jonka lattia oli laho ja katto ravistunut, mikä ei kuitenkaan näin talvella ollut haitaksi, koska katolla oli lunta — sekä entinen laboratoriohuone, joka haisi kollodiumilta, niin ettei sitä voinut käyttää muuksi kuin hiili- tai halkovajaksi, milloin asiat sen sallivat. Huonekaluina oli pähkinäpuinen puutarhasohva, josta naulat pistivät esiin, ja niin lyhyt, että sitä käytettäessä sänkynä, joka tapahtui aina silloin, kun omistaja (lainaaja) oli öisin kotona, se yletti tuskin polviin. Sänkyvaatteina oli vaipan puolikas, toinen puolikas oli pantattu, ja salkku pullollaan harjotelmia. Hiilivajassa oli vesijohtolaitos — se oli pukuhuoneena.
Eräänä kylmänä iltapäivänä, juuri joulun edellä, seisoi Sellén maalaamassa, kolmatta kertaa, uutta taulua vanhalle kankaalle. Hän oli äskettäin noussut kovalta vuoteeltaan; siivoojatar ei ollut käynyt lämmittämässä, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut siivoojatarta, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut millä lämmittää; samoista syistä ei siivoojatar tullut harjaamaan hänen vaatteitaan eikä tuomaan kahvia. Mutta hän seisoi silti yhtä iloisena vihellellen ja värittäen ihanaa auringonlaskua Gaustafjälliltä, kun ovelle lyötiin neljä kaksoisiskua. Sellén avasi empimättä ja sisälle astui Olle Montanus puettuna hyvin yksinkertaisesti ja ohuesti, ilman päällystakkia.
— Hyvää huomenta, Olle! Kuinka voit? Oletko nukkunut hyvin?
— Kiitos kysymästä!
— Kuinka on metallikassan laita kaupungilla?
— Huonosti!
— Entä setelistön?
— Kovin vähän on setelejä liikkeellä.