— Ei!
— Tässä huoneessa ensi kerran —!
Hän nousi pöydästä, käveli muutamia askelia, hoiperteli ja lankesi polvilleen sohvan luo, johon nojasi päänsä ja purskahti itkuun, kuten lapsi, joka itkee äitinsä sylissä.
Falander istui hänen viereensä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin. Rehnhjelm tunsi jotakin kuumaa — ikäänkuin tulikipinän — putoavan kaulallaan.
— Missä on filosofia, ystäväni? Tuo se tänne! Minä hukun! Oljenkorsi!
Tänne!
— Voi, poika parka!
— Minun täytyy nähdä hänet! Täytyy pyytää häneltä anteeksi! Minä rakastan häntä! kuitenkin! Kaikesta huolimatta! Loukkasiko hän itsensä? Voi, taivaan Jumala, että voi elää ja olla niin onneton kuin minä!
* * * * *
Kello kolme iltapäivällä matkusti Rehnhjelm junassa Tukholmaan.
Falander sulki itse vaunun oven hänen jälkeensä ja pani sen hakaan.