— Onko tämä herran mielestä hauskaa? vastasi Eriksson. Tämä on niin hirvittävää, että voisi repiä hiukset päästään. Tahtoisin nimittää tätä turmeltumiseksi ja petturuudeksi. Omanvoitonpyyntiä vain ja raukkamaisuutta; ei ainoatakaan miestä, jolla olisi sydäntä ja joka voisi viedä asiata eteenpäin; siksi tuleekin siitä sellaista kuin tulee!
— Mitä siitä tulee?
— Saammepahan nähdä! — sanoi puuseppä tarttuen Ollen käteen. Oletko valmis? jatkoi hän. Seiso kannallasi, sillä täällä sinua arvostellaan! Olle nyökäytti ovelasti päätään.
— Koristekuvanveistäjänsälli Olof Montanus on ilmottautunut pitämään esitelmän Ruotsista, alkoi puheenjohtaja; aihe tuntuu minusta koko laajalta ja ylimalkaiselta, mutta jos hän lupaa pitää sen puolessa tunnissa, niin me kai kuuntelemme; vai mitä herrat sanovat?
— Kyllä!
— Herra Montanus, olkaa hyvä ja astukaa esiin.
Olle pudistelihe kuin koira ennenkuin hyppää ja meni esille joukon läpi, joka katseillaan häntä tarkasteli.
Puheenjohtaja alkoi keskustelun ensi penkin kanssa ja kirjuri haukotteli, ennenkuin otti esille sanomalehden, osottaakseen miten vähän hän aikoi esitelmää kuunnella.
Mutta Olle nousi korokkeelle, painoi kiinni suuret silmäluomensa, purasi muutaman kerran uskotellakseen kuulijoille, että hän alkoi, ja kun tuli oikein hiljaista, niin hiljaista, että voi kuulla, mitä puheenjohtaja sanoi ratsumestarille, alkoi hän.
— Ruotsista. — Muutamia näkökohtia.