— Sepä vasta hienoa dialektista työtä! Hän oli oikeassa, sillä ylälause oli aivan oikea; hän rakastaa sinua vieläkin?
— Ainakin hän vainoaa minua!
— Entä sinä?
— Minä vihaan häntä sydämeni pohjasta, mutta minä pelkään hänen läheisyyttään.
— Joka on samaa kuin: sinä rakastat häntä vielä!
— Vaihtakaamme puheenainetta!
— Ole levollinen, Falk! Katsoppa minua! Nyt minä kuitenkin menen ulos paistattamaan itseäni; ihmisen täytyy nauttia olemassa-olostaan tässä ajallisessa elämässä. Kustaa, saat mennä Saksalaiselle kaivolle pelaamaan nappia pariksi tunniksi, jos tahdot.
Falk oli yksin. Aurinko heittäysi alas vastapäätä olevalta jyrkältä katolta ja lämmitti huonetta; hän avasi ikkunan ja katseli ulos, hengittääkseen raitista ilmaa, mutta hänen nenäänsä nousi huumaavia höyryjä katuojasta; hän antoi katseensa liitää oikealle pitkin niitä solia, joita sanotaan Kindstugataniksi ja Saksalaiseksi rinteeksi, ja hän näki kaukana etäisyydessä osan höyrylaivasta, muutamia Mälarnin aaltoja, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa, ja kappaleen Skinnarvikin vuoria, joiden lomiin nyt vasta, sinne tänne, oli ilmaantunut vehreyttä. Hän ajatteli niitä, jotka nyt saavat matkustaa tuolla laivalla kesäasunnolleen, saavat kylpeä noissa aalloissa ja lepuuttaa silmiään tuolla vihreydellä. Mutta nyt alkoi peltiseppä alakerrassa takoa levyä, niin että talo ja akkunaruudut helisivät; ohi ajoi pari työläistä kalisevilla, haisevilla kärryillä ja kapakasta, kadun toiselta puolen, tulvi viinan, kaljan, sahajauhojen ja kuusenhavujen hajua. Hän veti pois päänsä ja istui pöytänsä ääreen; hänen edessään oli satakunta maaseutulehteä valmiina leikattaviksi. Hän otti pois kalvostimet ja alkoi tarkastella lehtiä; ne haisivat kimröökiltä ja öljyltä ja mustasivat — se oli päävaikutelma; se, mikä hänen mielestään niissä oli leikkaamisen arvoista, se jätettiin, sillä hänen täytyi ajatella lehtensä ohjelmaa. Jos työmiehet jossain tehtaassa olivat lahjottaneet mestarille hopeisen nuuskarasian, se piti heti leikata, mutta jos patruuna oli lahjottanut viisisataa riksiä työmiesten rahastoon, se oli jätettävä. Jos Hallamain herttua oli vihkinyt paalukranan ja ylivalvoja Trälund kirjottanut tilaisuuteen runon, se piti leikata runoineen päivineen, "sillä sellaista ihmiset mielellään lukevat"; jos hän voi lisätä siihen jotain ilkeätä, niin sen parempi, he saavat sen kuitenkin nielläkseen. Muuten kuului leikkauskäsky: kaikki, missä kiitettiin sanomalehtimiehiä ja ruumiillisen työn tekijöitä, kaikki, mikä häpäisi pappeja, sotilashenkilöltä, suurkauppiaita (ei pieniä), akateemikkoja, suuria kirjailijoita ja tuomareita. Sitäpaitsi tuli hänen vähintään kerran viikossa hyökätä kuninkaallisen teatterin johtokunnan kimppuun sekä haukkua pikkuteatterien kevytmieliset laulukappaleet "siveellisyyden ja säädyllisyyden nimessä", sillä toimittaja oli huomannut, etteivät työmiehet näistä teattereista pidä. Kerran kuussa tuli syyttää kaupunginvaltuusmiehiä (ja tuomita!) tuhlaavaisuudesta, jonka ohessa, niin usein kuin tilaisuutta oli, tulisi moittia hallitusmuotoa, mutta ei hallitusta; ankaran sensuurin oli toimittaja pidättänyt itselleen erikoisiin valtiopäivämiehiin ja valtioneuvoksiin tähdättävien hyökkäyksien suhteen. Keihin? Se oli salaisuus, jota ei edes toimittaja tuntenut, sillä se riippui olosuhteista, ja ne voi ainoastaan sanomalehden salainen kustantaja arvostella.
Falk työskenteli saksillaan, kunnes hänen toinen kätensä oli musta, ja liisteröi; mutta liimapullo haisi niin pahalta ja aurinko paahtoi niin kuumasti; aloe parka, joka janosi kuin kameli ja kärsi kaikki teräskynän pistokset, näytti surulliselta ja teki erämaankaltaisen vaikutelman kammottavan eläväksi; se oli aivan mustantäplikäs pistoksista ja sen lehdet kohosivat kuin tukku aasinkorvia nuuskankuivasta maasta. Jotain tuollaista mahtoi Falk ajatella, istuessaan vaipuneena toimettomuuteen, sillä ennenkuin hän ennätti katua, oli hän liistänyt poikki kaikki lehdenpäät. Sitten, ehkä tukahuttaakseen omaatuntoaan, ehkä jotain tehdäkseen, pyyhki hän liimaa haavojen päälle katsellen, kuinka aurinko sen kuivasi; sitten aprikoi hän hetkisen, mistä saada päivällistä, sillä hän oli nyt tullut kadotuksen tielle — eli n.k. "huonojen raha-asioiden" tielle; hän sytytti piipullisen Mustaa ankkuria ja antoi huumaavan sauhun tupruta ja sekaantua lyhytaikaiseen auringonpaisteeseen; tämä sai hänet hieman leppeämmäksi Ruotsi parkaa kohtaan, joka, kuten luullaan, tuossa oli edustettuna niissä päivittäisissä, viikottaisissa ja puoliviikottaisissa tiedonannoissa, joita nimitetään sanomalehdiksi. Hän pani sakset pois, viskasi lehdet nurkkaan ja jakoi aloen kanssa veljellisesti savipullon sisällyksen; silloin näytti se raukka hänestä jotensakin siipirikolta — miltä vaan — esimerkiksi sorsalta, joka oli päällään mutavedessä, kaivaen jotakin — mitä tahansa — esimerkiksi helmiä, tahi ainakin helmettömiä simpukoita. Sitten tarttui häneen jälleen epätoivo, kuten nahkuri pitkillä haoillaan, ja työnsi hänet alas, alas lika-ammeeseen, jossa häntä ensin peitottaisiin, ennenkuin veitsi tulee raaputtelemaan hänen nahkaansa, niin että hän käy toisten ihmisten kaltaiseksi. Eikä hän tuntenut omantunnon tuskia eikä katumusta hukkaan menneestä elämästään, vaan yksinkertaisesti epätoivoa, siksi, että hänen täytyy kuolla nuorena, kuolla henkinen kuolema, ennenkuin oli ehtinyt tehdä hyötyä, epätoivoa siitä, että hänet viskataan kuin tarpeeton korsi, kuin risukimppu tuleen!
Kello löi 11 Saksalaisessa ja nyt alkoi kellonsoitto: "Tääll' on jumalhyvä olla" ja "Elämäni on kuin laine"; ikäänkuin saman aatteen valtaamana alkoi italialainen posetiivi Poltetun tontin luona tavanmukaisella huiluäänellään veivata: "An der schönen blauen Donau"; niin paljon samall'kertaista musiikkia antoi peltisepälle uutta eloa ja hän rupesi takomaan kahta innokkaammin; tämä melu teki, ettei Falk kuullut, miten ovi avattiin ja kaksi henkilöä astui sisään. Toinen oli pitkä, laiha, tumma olento, jolla oli haukannenä ja polkkatukka, toinen oli paksu, vaalea, jänterä mies, jonka kasvot kiilsivät hiestä ja jotka enimmän muistuttivat sitä eläintä, jota heprealaiset pitivät likaisimpana kaikista. Heidän ulkomuotonsa osotti tointa, joka ei paljoakaan kysy sielun- eikä ruumiinvoimia; siinä oli sitä epämääräisyyttä, joka ilmaisee työn ja elämäntapojen säännöttömyyttä.