KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Parantuminen.
Ja taasen on syksy; kirkkaana marraskuun aamuna lähtee Arvid Falk nyttemmin komeasta asunnostaan Storgatanilla —manien tyttökoulukotiin Kaarle XIII:n torin varrelle, jonne hän tulee historian ja ruotsinkielen opettajaksi. Hän on käyttänyt syyskuukaudet hyvin astuakseen jälleen sivistyneeseen yhteiskuntaan ja silloin tullut huomaamaan, millainen raakalainen hänestä vaellusretkillään oli tullut; hän on luopunut ryövärihatustaan ja hankkinut itselleen uuden, korkean, joka ensi alussa ei tahtonut pysyä päässä; hän on ostanut itselleen hansikkaat, mutta oli niin villiintynyt, että kun puotimamselli kysyi häneltä numeroa, vastasi hän 15, joka sai nuo monet mamsellit nauraa kikattamaan; muoti oli suuresti muuttunut siitä, kun hän viimeksi osti itselleen vaatteita, ja hän on mielestään kuin sunnuntaikeikari kävellessään pitkin katuja, ja hän peilailee silloin tällöin puodinakkunoihin nähdäkseen, onko kaikki kunnossa. Nyt kävelee hän edestakaisin katukäytävällä dramaattisen teatterin edustalla odotellen, että Jakobin kello löisi 9; hän on levoton ja vaivaantunut, aivan kuin pitäisi hänen itsensä mennä kouluun; katukäytävä on liian lyhyt ja hän on juoksentelevinaan kuin ketjukoira, tämän tästä kääntyen; silmänräpäyksen aikoo hän vakavasti jatkaa matkaansa pitemmälle, sillä hän tietää, että tämä katu jatkaa Lill-Jansiin, ja hän muistelee sitä aamua, jolloin sama katukäytävä johti hänet pois tästä yhteiskunnasta, josta hän karkasi vapauteen, luontoon ja — orjuuteen!
Kello tulee 9! Hän on eteisessä; koulusaliin vievät ovet ovat kiinni; hämärässä näkee hän monet pienet lastenvaatteet riippumassa pitkin seiniä; hattuja, kaulapuuhkia, hilkkoja, paslikoita, lapasia, muhvia on pöydillä ja ikkunasyvennyksissä ja lattioilla on rykmentittäin solkikenkiä ja kalosseja. Mutta ei haise kosteat vaatteet eikä märkä nahka, kuten valtiopäiväin eteisessä, tahi työväenliitto Phoenixissä tahi — ah, tuulahti kuin vastaniitetyn heinän tuoksua — se tuli varmaankin tuosta pienestä muhvista, joka mustine nyppyineen on kuin valkea mustantäplikäs kissanpoika, ja jossa on sininen silkkivuori ja riippuvat tupsut; hän ei malttanut olla ottamatta sitä käteensä ja antamatta new-mown hay hajuveden — mutta eteisen ovi aukenee ja sisälle tulee pieni kymmenvuotias palvelijattarensa saattamana; hän katselee maisteria suurin, pelottomin silmin ja niiaa pikkusen kiemailevasti, johon maisteri melkein hämillään vastaa kumartaen, jolloin pieni kaunotar hymyilee — samoin kuin palvelijatarkin! Hän tulee liian myöhään, mutta se ei näytä häntä säikäyttävän, sillä hän antaa palvelijattaren riisua yltään päällysvaatteet ja päällyskengät, ilme niin levollisena kuin olisi hän tullut tanssiaisiin. Nyt — mitä ääniä huoneesta — hänen rinnassaan sykähti — mikä se oli? — Ah! Ne olivat urut! Hm! Vanhat urut! Niin!
Ja kokonainen lapsijoukko laulaa: Jeesus, suo mun aina alkaa! Hän tuntee mielensä lannistuvan ja hänen täytyy ajatella Borgia ja Iisakkia saavuttaakseen tasapainonsa. Mutta seuraa vielä pahempaa: Isä meidän, joka olet taivaassa! — Hyvä Jumala sentään! Vanha Isä meidän! Ei hän sitä eilen… Seuraa hiljaisuus, niin äänetön, että voi kuulla, kuinka kaikki nuo pienet päät kohoavat ja rutistavat kaulukset ja esiliinat, ja sitten ovet avataan ja kokonainen kukkaismaa nuoria tyttöjä kahdeksan-nelitoistavuotisia aaltoilee edestakaisin. Hän kainostelee ja tuntee itsensä kuin kiinni saaduksi varkaaksi, kun vanha johtajatar ojentaa hänelle kätensä lausuen hänet tervetulleeksi; silloin syntyy liikettä kukkamaahan, kuiskaillaan ja vaihdetaan silmäyksiä ja supatellaan.
Ja nyt istuu hän pitkän pöydän toisessa päässä ympärillään kahdetkymmenet raikkaat ilokatseiset kasvot, kaksikymmentä lasta, jotka eivät koskaan ole tunteneet maallisen elämän katkerinta surua, köyhyyden nöyryytystä; ja he katsovat rohkeasti ja uteliaasti häntä silmiin, mutta hän on kaino, ennenkuin tottuu heihin; mutta kohta on hän tuttava Anne-Charlotten ja Georginen ja Lisenin ja Harryn kanssa, ja tunti kuluu iloisesti, ja pariton saa olla parillinen, ja Ludvig XIV:s ja Aleksanteri saavat edelleenkin olla suuria, kuten kaikki, joita on onnistanut, ja Ranskan vallankumous oli hirmuinen tapaus, joka onnettomasti lopetti jalon Ludvig XVI:nnen ja siveän Marie Antoinetten päivät ja niin poispäin. Ja kun hän sitten meni Ratsuväkirykmenttien heinänhankintakollegioon, tunsi hän lämmenneensä ja nuortuneensa.
Tässä kollegiossa, jossa hän luki Vanhoillista, istui hän kello yhteentoista, jolloin meni Viinanpolttokansliaan; siellä hän söi aamiaista ja kirjotti kaksi kirjettä — Borgille ja Struvelle.
Lyönnilleen kello yksi on hän Vainajien verotusosastossa. Siellä hän kollatsioneeraa perunkirjotuksen, josta saa satakunnan riksiä, jonka jälkeen hänellä ennen päivällistä on aikaa lukea korrehtuuria uuteen, tarkastettuun laitokseen metsälakia, jota hän julkaisee. Ja niin tulee kello kolme. Se, joka silloin kulkee Riddarhustorgetin poikki, tapaa sillalla nuoren tärkeännäköisen herran, taskuissa paperikääröjä ja kädet selän takana hiljakseen kävelemässä vanhan, laihan, harmahtavan, viidennelläkymmenellä olevan herran rinnalla. Se on kuolleitten aktuario; kaikkien, jotka kuolevat kaupungin tullien tällä puolen, täytyy sille miehelle ilmottaa omaisuutensa, jonka jälkeen hän ottaa niistä prosenttinsa; toiset sanovat tämän olevan hänen toimensa, toisten mielestä hän edustaa maata ja hänen on tarkastettava, etteivät kuolleet vie täältä mitään mukanaan, täältä, jossa kaikki on vain lainaa — korotonta! Lyhyesti, hän on mies, jota enemmän huvittavat kuolleet kuin elävät, ja siksi viihtyy Falk niin hyvin hänen seurassaan; syy, minkä vuoksi hän on liittynyt Falkiin, on se, että tämä kokoilee rahoja ja nimikirjotuksia — kuten hän itsekin, ja se, ettei hän pane koskaan vastaan, mikä on nuorissa ihmisissä kovin harvinaista. Nyt menevät molemmat vanhat ystävykset Rosengrenille, missä ovat jotenkin rauhassa nuorilta ihmisiltä, ja siellä he puhuvat numismatikasta ja autografiasta. Sitten he juovat kahvia istuen jossakin Rydbergin sohvassa ja merkitsevät rahaluetteloja kello kuuteen asti, jolloin Postilehti ilmestyy ja he saavat lukea nimitykset. He ovat niin onnellisia toistensa seurassa, sillä he eivät koskaan joudu riitaan; Falk on niin mielipiteistä vapaa, että hänestä on tullut mitä rakastettavin ihminen ja senvuoksi pitävät esimiehet ja toverit häntä arvossa ja kunniassa. Joskus viipyvät he kauemmin, syövät silloin Hamburger Börsissä ja ottavat sitten pienen pullon Oopperakellarissa, kenties kaksikin. Jos saa nähdä heidät tulla töpsöttävän kello 11 Ladugårdslandetin päin, niin se näyttää oikein kauniilta. Falk on hyvin usein päivällisillä ja illallisilla perheissä, jonne Borgin isä on vienyt hänet; naisten mielestä on hän hupaisa, mutta he eivät koskaan tiedä, millä puolen heitä hän on, sillä hän hymyilee aina ja sanoo heille sillä välin hauskoja ilkeyksiä.
Mutta saadessaan perhe-elämästä ja yhteiskunnallisesta valheesta tarpeekseen, menee hän Punaiseen Huoneeseen ja siellä tapaa hän hirvittävän Borgin, ihailijansa Iisakin, salaisen vihollisensa ja kadehtijansa Struven, jolla ei koskaan ole rahaa, ja purevan Sellénin, joka vähitellen ja toisen kerran on onnistumassa, kun kaikki hänen matkijansa ensin totuttivat yleisön uuteen suuntaan. Lundell, joka on luopunut uskonnollisuudesta alttaritaulunsa valmistuttua ja nyt elää muotokuvamaalauksella, joka toimi tuo mukanaan loppumattomasti yksityisiä päivällis- ja illalliskutsuja, joita hän väittää välttämättömiksi "luonnetta tutkiakseen", on muuttanut lihovaksi epikurolaiseksi, joka ei koskaan tule Punaiseen Huoneeseen, paitsi tarvitessaan syödä ja juoda ilmaiseksi. Olle, joka yhä vielä on työssä koristekuvanveistäjällä ja joka on tullut synkäksi ja ihmisviholliseksi suuren tappionsa jälkeen valtiomiehenä ja puhujana, ei tahdo "häiritä" seuraa, vaan kuljeksii itsekseen. Falk on raisu ja huima tullessaan Punaiseen Huoneeseen, ja Borgilla on mielestään hänestä suurta kunniaa; niin, hän on oikea sapööri, jolle ei mikään ole pyhää — paitsi politiikka; — siihen hän ei koskaan kajoa. Mutta jos hän silloin näkee, lähetellessään toisten huviksi rakettejaan, tupakansavun läpi toisella puolen salia Ollen, tulee hän synkäksi kuin yö merellä ja juo suuret määrät väkeviä aineita, ikäänkuin tahtoen sammuttaa tulen tahi palaa poroksi. Mutta nyt ei Olle ole näyttäytynyt pitkään aikaan!