Erottaa nerot ja kyvyt toisistaan, asettaa nero uudeksi ominaisuudeksi, on tuhmaa, sillä silloin täytyy myöskin uskoa erikoiseen ilmestykseen. Suurin taiteilija on saanut vissejä taipumuksia teknilliseen kätevyyteen; harjotuksen puutteessa ne kuolevat; siksi joku onkin sanonut, että nero on ahkeruutta; voihan sitä niinkin sanoa, kuten paljon muutakin, josta yksi neljäs-osa on totta; jos siihen vielä tulee lisäksi sivistys (joka on harvinaista, koska tietäminen pian ilmaisee harhan, jonka tähden sivistynyt harvoin antautuu taiteen palvelukseen) ja hyvä ymmärrys, niin syntyy nero kokonaisen suotuisain asianhaarojen sarjan tuotteena.
Minä kadotin pian uskoni tuohon taipumuksessani (kutsumuksessani, Jumala paratkoon!) olevaan korkeampaan, sillä minun taiteeni ei voinut tuoda ilmi ainoatakaan aatetta, se osasi korkeintaan kuvata ruumiin siinä tilaisuudessa, joka tavallisesti ilmottaa sen mielenliikutuksen, joka seuraa sitä ajatusta — siis ilmaista jotakin vasta kolmannessa kädessä. Se on kuin kenttälennätin — merkityksetön kaikille muille paitsi niille, jotka tuntevat annetun merkin tarkotuksen. Minä näen vain punaisen lipun, mutta sotamies näkee käskyn: Eteenpäin! Sitäpaitsi huomasi jo Plato, joka oli hyväpäinen ja sen lisäksi idealisti, taiteen mitättömyyden, koska se vain oli näön (= todellisuuden) näkyä, jonka tähden hän karkottikin taiteilijan ihannevaltiostaan. Se oli todentekoa, se!
Kuitenkin yritin minä palata takaisin orjuuteen, mutta se oli mahdotonta! Koetin pitää sitä pyhimpänä velvollisuutenani, koetin alistua — mutta se ei onnistunut. Sieluni vahingoittui ja minä olin tulemaisillani naudaksi; joskus minusta tuntui, että työn paljous oli suorastaan syntiä, mikäli se vastusti tuota korkeampaa päämäärää, sielun kehittämistä; silloin vetelehdin minä ja karkasin päiväksi luonnon helmaan, jossa elin mietiskelyissä, jotka tekivät minut sanomattoman onnellisiksi — mutta tämä onni tuntui minusta itsekkäältä nautinnolta, kuitenkin yhtä suurelta, jopa suuremmaltakin kuin se, jota taiteellisessa työssäni tunsin, ja silloin tuli omatunto, velvollisuudentunto, päälleni kuin raivotar ja minä pakenin jälleen ikeeni alle, joka silloin tuntui suloiselta — päiväkauden!
Vapauttaakseni itseni tästä sietämättömästä olotilasta ja saadakseni selvyyttä ja rauhaa, kuljen minä nyt kohti tuntemattomuutta. Te, jotka saatte nähdä ruumiini — näytänkö minä kuolemassani onnettomalta?
Hajanaisia muistiinpanoja kävelyretkillä luonnon helmassa.
Mainen suunnitelmahan on aatteen vapauttaminen aistillisuudesta, mutta taidehan koettaa sisällyttää aatteen aistilliseen kuoreen, että se tulisi näkyväiseksi. Siis…
* * * * *
Kaikki korjaa itsensä. Kun taiteileminen kävi liian vaikeaksi Firenzessä, silloin tuli Savonarola — voi sitä syvämielistä miestä! — ja sanoi "roskaa!" = se ei ole mitään! Ja taiteilijat — ja millaiset taiteilijat! — tekivät rovion taideteoksistaan. Voi, sitä Savonarolaa!
* * * * *
Mitä luullaan kuvanraastajain Konstantinopelissa tahtoneen? Mitä tahtoivat anabaptistit ja kuvanraastajat Alankomaissa? Sitä en uskalla sanoa, sillä silloin minusta piirretään kuva lauvantaina — tahi kenties jo perjantaina!