— Oletteko nyt töllistelleet tarpeeksenne? sanoi Borg. — Silloin menemme Piperin muuriin!
Kolme surevaa (ystävää oli sana, jota ainoastaan Lundell ja Levin käyttivät rahoja tarvitessaan) perustautui Piperin muurissa Punaisen Huoneen valiokunnaksi. Leimuavan lieden ja väkevien aineiden ääressä alkoi Borg lukea jälkeenjääneitä papereita, mutta hänen täytyi tämän tästä käyttää avukseen Falkin "autografi"-taitoa, sillä vesi oli hajottanut musteen, jotta näytti kuin kirjottaja olisi itkenyt, kuten Sellén leikillisesti huomautti.
— Hiljaa siellä! sanoi Borg ja joi totinsa yhdellä irvistyksellä, niin että poskihampaat näkyivät. Nyt minä alotan ja pyydän, ettei keskeytetä.
"Sille, joka tahtoo lukea."
Se, että nyt lopetan itseni, on minun oikeuteni, varsinkin kun minä sen kautta en sekaannu kenenkään muun ihmisen oikeuksiin, vaan pikemmin onnellistutan, kuten sanotaan, ainakin yhden; yksi toimi ja 400 kuutiojalkaa ilmaa päivässä tulevat vapaiksi.
Minä en tee tätä tekoa epätoivosta, sillä ajatteleva ihminen ei ole koskaan epätoivoinen, vaan jotensakin levollisella mielellä; että tällainen askel tuottaa mielenliikutusta, sen ymmärtää kai jokainen; viivyttää tätä työtä, peläten sitä, mitä perästäpäin seuraa, sen tekee ainoastaan maan orja, joka etsii tätä veruketta saadakseen jäädä sinne, jossa hänellä varmaankaan ei ole ollut paha olla. Tunnen vapautusta ajatellessani, että saan jättää tämän olemassaolon; sillä pahempaa en voi saada, mutta kyllä parempaa. — Ellen saa sitä ollenkaan — silloin on kuolema oleva autuus jo niin suuri kuin saada raskaan ruumiillisen työn jälkeen nukahtaa hyvin laitettuun vuoteeseen; se, joka on pannut merkille, kuinka ruumis silloin ikäänkuin irtautuu kaikista nivelistään ja sielu vähitellen hiipii pois, se ei pelkää kuolemaa.
Miksi ihmiset pitävät niin suurta melua kuolemasta, niin siksi, että he ovat kaivautuneet liian syvälle tähän maahan, että irtinykäseminen siitä tuntuu tuskalliselta. Minä olen aikoja sitten heittänyt kaikki, minua eivät pidätä mitkään perhesiteet, eivät taloudelliset, valtio-oikeudelliset eivätkä juriidiset, ja minä lähden täältä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen kadottanut elämisen halun. En tällä tahdo kehottaa toisia, joiden on hyvä olla, tekemään niinkuin minä; heiltähän puuttuu itse syy eivätkä he siis voi tuomita minun tekoani; onko se raukkamainen vai ei, sitä en ole viitsinyt miettiä, sillä se on yhdentekevää; sitäpaitsi on tämä seikka mitä alkeellisinta laatua. En ole koskaan pyytänyt päästä tänne ja siksi on minulla oikeus lähteä milloin itse suvaitsen.
Miksi minä lähden? Siihen on syitä useampia ja syvällisempiä kuin minulla nyt on aikaa ja taitoa kertoa. Siksi puhun nyt lähimmistä ja niistä, joilla on erikoisempi merkitys minulle ja teolleni.
Lapsuudessani ja nuoruudessani olin ruumiillisen työn tekijä; te, jotka ette tiedä, mitä merkitsee tehdä työtä auringon noususta sen laskuun, vaipuakseen sitten eläimelliseen horrostilaan, te ette ole tulleet osallisiksi syntiinlankeemuksen kirouksesta — sillä on kirous tuntea, kuinka sielu seisahtuu kasvussaan ruumiin kaivautuessa multaan. Kulje auraa vetävän härän jäljessä ja katsele harmaata maaturvetta päivät päästään ja sinä unohdat lopulta katsoa taivaalle; seiso lapio kädessä kaivamassa ojaa polttavassa auringonpaahteessa, ja sinä olet tunteva, kuinka vajoat vesiperäiseen maahan ja kuinka kaivat sielullesi hautaa. Tätä ette te tiedä, jotka huvittelette kaiket päivät ja työskentelette joutoajallanne aamiaisen ja päivällisen välillä, levähyttääksenne sitten sielujanne kesällä, kun maa on viheriä — jolloin Te nautitte luonnosta niinkuin jalostavasta ja ylentävästä näytelmästä. Maatyömiehelle ei luontoa sellaisenaan ole olemassa; pelto on ruokaa, metsä on halkoja, järvi pesuastia, niitty juustoa ja maitoa — kaikki on maata ilman sielua! Nähdessäni, että toinen puoli ihmisistä sai työskennellä sielullaan ja toinen ruumiillaan, luulin ensin, että maailmassa on kaksi suunnitelmaa kahdenlaisia ihmisiä varten; mutta sitten kielsi järki tämän. Silloin teki sieluni kapinan ja minäkin päätin päästä syntiinlankeemuksen kirouksesta — ja rupesin taiteilijaksi.
Nyt minä voin eritellä tuon paljon puhutun taiteilijavietin, koska itse olen ollut sen vallassa. Se lepää perimmältään laajalla vapaudenhalun pohjalla, pyrkien vapautumaan hyödyllisestä työstä; siksipä onkin eräs saksalainen filosofi määritellyt kauneuden = hyödytön; sillä jos taideteos tahtoo olla hyödyllinen, ilmaista tarkotusta eli tendenssiä, on se ruma; vielä perustuu vietti ylpeyteen; ihminen tahtoo taiteessa leikkiä Jumalaa, ei niin, että hän voisi luoda jotain uutta (sitä hän ei voi!), vaan tehdä uudestaan, parantaa, järjestää. Hän ei alota ihailemalla esikuvia, s.o. luontoa, vaan hän alottaa arvostelemalla. Kaikki näyttää niin puutteelliselta, ja tahdotaan tehdä parempaa. Tämä ylpeys, joka kannustaa, ja tämä vapaus syntiinlankeemuksen kirouksesta, työstä, vaikuttaa, että taiteilija tuntee olevansa yläpuolella toisten ihmisten, niinkuin hän tavallaan onkin, mutta hänellä on myöskin tarvis saada alituisesti muistutusta siitä, sillä muuten pääsee hän helposti selville itsestään — s.o. hän huomaa, miten mitätöntä hänen toimensa on ja miten epäoikeutettua pako siitä, mikä on hyödyllistä. Tämä alituinen tarve saada tunnustusta hyödyttömästä työstään tekee hänet turhamaiseksi, levottomaksi ja usein syvästi onnettomaksi, jos hän taas pääsee selville itsestään, lakkaa usein hänen tuotantokykynsä ja hän tuhoutuu, sillä ikeeseen, kun kerran on maistanut vapautta, voi palata ainoastaan se, joka on uskonnollinen.