— "Keisarileikkaus. Akateeminen väitöskirja, joka korkeasti kunnioitettavan lääkintöopillisen tiedekunnan luvalla tulee pienemmässä Kustaalaisessa oppisalissa julkisesti puolustettavaksi." — Nämäpä kauheita kuvioita; kuka onneton näin kummittelee kuolemansa jälkeen!
— Katso, sanoin minä; sivulla 2 se sanotaan.
Hän luki edelleen.
— "Lantio, joka säilytetään numerossa 38 Akatemian pataloogisissa kokoelmissa…" — Ei se tämä ollut. "Naimaton nainen Agnes Rundgren…"
Mies tuli naamaltaan valkoiseksi kuin kalkki ja hänen täytyi nousta juomaan vettä.
— Tunsitko hänet? kysyin minä saadaksemme hieman ajankuluketta.
— Tunsinko häntä? Hän oli teatterissa X-köpingissä ja tuli sitten tänne Tukholmaan johonkin kahvilaan, jossa nimitti itseään Beda Petterssoniksi.
Olisitpa nyt nähnyt Falkin. Siitä syntyi kohtaus, joka päättyi siten, että Rehnhjelm lausui muutamia kirouksen sanoja naisesta yleensä, johon Falk kiivaasti vastasi, että on kahdenlaisia naisia, hän pyysi kiinnittää huomiota siihen, ja että naisilla on yhtä suuri ero kuin enkeleillä ja piruilla! Ja hän puhui niin liikuttavasti, että Rehnhjelmin silmät kyyneltyivät.
Falk, niin! Hänet säästin minä viimeiseksi. Hän on kihloissa! Miten se tapahtui? Itse hän sen kertoi näin: "Me näimme toisemme!" Kuten tiedät, ei minulla koskaan ole mielipiteet valmiina, vaan odottelen uusia huomioita, mutta sen nojalla, mitä tähän saakka olen nähnyt, ei voitane kieltää, että rakkaus on jotakin, jota me poikamiehet emme voi arvostella — se, mitä me tuolla nimellä nimitämme, on vain irstaisuutta! Naura sinä vain, vanha irvihammas!
Minä en muuten koskaan, paitsi huonoissa näytelmissä, ole nähnyt niin nopeata luonteen kehittymistä kuin sillä kertaa Falkissa. Elä luule, että kihlaus aivan päistikkaa tapahtui. Isä oli vanha leskimies, itsekäs, eläkkeennauttija, joka piti tytärtään pääomana, joka rikkailla naimisillaan valmistaisi hänelle mukavat vanhuudenpäivät (hyvin tavallinen asianlaita!). Hän sanoi jyrkästi: ei! Olisitpa silloin nähnyt Falkin! Hän meni kerran toisensa jälkeen ukon luo ja ajettiin ulos, mutta meni uudelleen ja sanoi ukolle vasten naamaa, että he menevät naimisiin ilman hänen suostumustaan, ellei hän tahdo olla asiassa mukana; en tiedä, mutta luulen heidän tapelleen! Sitten tuli eräs ilta; Falk saattoi kihlattunsa kotiin tämän sukulaisten luota, jonne hän oli tunkeutunut. Tultuaan kadulle näkivät he lyhdyn valossa ukon olevan akkunassa — hänellä on Hornstullsgatanin varrella pieni talo, jossa hän asuu yksin. Falk ryskyttää lankkuporttia; hän ryskytti neljännestunnin, mutta kukaan ei avaa! Hän kapuaa lankkuportin yli, suuri koira hyökkää hänen kimppuunsa, jonka hän ottaa kiinni ja sulkee rikkasäiliöön (aatteles, tuo arka Falk!), sitten pakottaa hän talonmiehen nousemaan avaamaan portin; he olivat nyt pihalla; vielä oli jäljellä talon ovi; hän jyskyttää sitä suurella kivellä, mutta sisältä ei kuulu hiiskaustakaan; silloin menee hän puutarhasta noutamaan tikapuut ja kapuaa niitä myöten ukon akkunaan (aivan kuin minäkin olisin tehnyt!) ja huutaa: avatkaa ovi tahi minä lyön rikki ikkunan! Silloin kuuluu sisältä ukon ääni: "lyöppäs, senkin veijari, niin ammun sinut!" Falk löi rikki ikkunan! Oli hetkisen kuolon hiljaista. Viimein kuului rikkonaisen ruudun takaa: "se oli potra teko!" (ukko on ollut sotilas), "sinä olet minun poikiani!" — "Minä en mielelläni riko ikkunoita", sanoi Falk, "mutta teidän tyttärenne vuoksi teen minä mitä tahansa!" ja niin oli asia selvä.