Olle totteli. Lundell ei tahtonut päästää tarjotinta luotaan, huolimatta siitä, että oli näpertänyt pois kaikki niin sievästi, ettei jäännöksistä voinut päättää, mitä aseteilla oli ollut, mutta viinapullo lähestyi vähä väliä lasia, jolloin Lundell aivan kuin ajatuksissaan otti naukun. Silloin tällöin nousi hän ylös tai kääntyi tuolillaan "nähdäkseen" mitä soitettiin; jolloin Sellén tarkasti piti silmällä hänen liikkeitään. Sitten tuli Rehnhjelm. Hiljaisena ja humalassa istuutui hän ja etsi harhaileville katseilleen päämaalia, jossa ne voisivat levätä, sillä aikaa kun hän kuunteli Lundellin nuhteita. Hänen väsynyt katseensa kääntyi vihdoin Selléniin ja pysähtyi samettiliiveihin, jotka viimemainitut lopun iltaa olivat hänen hiljaisten mietteittensä alinomaisena esineenä. Silmänräpäykseksi kirkastuivat hänen kasvonsa, aivan kuin nähdessään vanhan tuttavan, mutta sitten sammui valo taas, kun Sellén, joka tunsi "vetoa", napitti takkinsa. Ygberg tarjoili Ollelle illallista eikä väsynyt mesenaattimaisesti kehottamasta häntä käyttämään ruokia hyväkseen ja täyttämästä hänen lasiaan. Soitto tuli yhä eloisammaksi, kuta pitemmälle ilta kului, ja samoin keskustelukin. Falk nautti koko lailla tästä huumaustilasta; täällä oli lämmin ja valoisa, melua ja savua, ja täällä istui ihmisiä, joiden elämää hän oli jatkanut muutamilla tunneilla, ja jotka sen vuoksi olivat onnellisia ja iloisia kuin kärpäset, jotka auringonsäteet olivat eloon herättäneet. Hän tunsi olevansa sukua heille, sillä he olivat oikeastaan onnettomia, ja he olivat vaatimattomia, he ymmärsivät mitä hän sanoi ja sanoessaan jotain puhuivat he kuin ihmiset, eivätkä kuin kirjat; heidän raakuudellaankin oli viehätyksensä, sillä siinä oli niin paljon luontoa, niin paljon viattomuutta, eikä Lundellin ulkokultaisuuskaan voinut herättää hänen vastenmielisyyttään, sillä se oli niin teeskentelemätöntä ja oli niin löyhästi häneen liisteröityä, että sen milloin tahansa voi repiä pois. Ja niin ilta kului ja loppui se päivä, joka hänet peruuttamattomasti oli heittänyt kirjailijan ohdakkeiselle uralle.
SEITSEMÄS LUKU.
Jeesuksen seuraaminen.
Seuraavana aamuna herätti siivoojatar hänet, ojentaen kirjeen, joka oli sisällöltään seuraava:
Timot. luk. X, v. 27, 28, 29. Ensimmäinen Korint. luk. VI.,
v. 3, 4, 5.
Kallis V—i!
Meidän H:me J. Kr. Armo ja Rauha, Isän rakkaus ja P. H:n osallisuus j.n.e. Amen!
Näin eilisiltaisesta Harmaastaviitasta, että aiot julkaista Sovinnonsoihtua. Tule tapaamaan minua toimessani huomen-aamulla ennen 9.
Pelastettu.
Nathanael Skåre'si.