— Minä onnittelen sinua, Sellén, mutta se oli vain oikeus ja kohtuus, sanoo hän. — Ja samaa mieltä on Sellénkin.
— Olen maalannut yhtä hyvin viisi vuotta ja minulle on irvistelty, katsohan, ja irvisteltiin vielä toissapäivänäkin, mutta nyt! Hyi hitto, millaisia ihmisiä! Kas tässä kirje, jonka olen saanut tuolta pässinpäältä Kaarle IX:nnen Professorilta.
Silmät suurina ja katseet terävinä tahdottiin likeltä nähdä sitä sortajaa, pitää häntä käsissään ja ainakin runnella sitä paperia, johon hän oli nimensä kirjottanut.
— "Paras herra Sellén!" Kuulkaas häntä! "lausun teidät tervetulleeksi meidän joukkoomme" — hän pelkää, se vekkuli! "Olen aina ajatellut suuria teidän kyvystänne" — senkin imartelija! Revi kappaleiksi tuo surkeus ja unohtakaamme hänen tuhmuutensa!
Ja sitten Sellén kehottaa juomaan ja hän juo Falkin kanssa ja toivoo, että tämäkin antaisi kohta kuulua kynästään, ja Falk epäröi ja punastuu ja lupaa antaa, kun aika on, mutta hänen opintoaikansa on oleva pitkä ja hän pyytää, etteivät ystävät väsyisi odottamiseen, ja hän kiittää Selléniä hyvästä seurasta, jossa hän on oppinut, miten tulee olla kärsivällinen ja miten kokea kieltäymystä. Ja Sellén pyytää, ettei puhuttaisi roskaa; mikä on kärsiessä, kun ei ole muuta valittavana, ja mitä kummaa siinä on, että kieltäytyy, kun ei mitään saa?
Mutta Olle hymyilee niin hyväntahtoisesti, ja paidanrinnusta paisuu ilosta, niin että punaiset housunkannattimet näkyvät, ja hän juo Lundellin kunniaksi ja pyytää hänen ottamaan oppia Sellénistä, ettei hän egyptiläisten lihapatojen vuoksi unohtaisi luvattua maata; sillä hänellä on kykyä, sen on Olle nähnyt, ja sitä silloin, kun hän on oma itsensä ja maalaa omia ajatuksiaan, mutta kun hän teeskentelee ja maalaa toisten ajatuksia, silloin hän on huonompi kuin muut, sentähden tulee hänen nyt ottaa kirkkomaalaus afäärinä, jonka avulla hän saa tilaisuuden sittemmin maalata oman päänsä ja sydämensä mukaan.
Falk aikoo käyttää tilaisuutta saadakseen kuulla, mitä Olle ajattelee itsestään ja taiteestaan, mikä hänelle kauan aikaa on ollut arvotus, kun Ygberg astuu Punaiseen Huoneeseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ollaan häntä jo pyytämässä istumaan seuraan, sillä hänet oli unohdettu noina myrskyisinä päivinä ja tahdotaan näyttää, että siihen ei ollut itsekkäitä syitä; mutta Olle kaivaa oikeaa liivintaskuaan ja liikkeellä, jonka tulisi olla hyvin huomaamaton, pistää hän kokoonkäärityn paperipalan Ygbergin takin taskuun, ja tämä käsittää, sillä hän vastaa kiitollisella silmäyksellä.
Hän kohottaa lasinsa Sellénille ja on sitä mieltä, että voi sanoa, minkä hän jo toiselta puolen on sanonut, että Sellén on onnistunut. Taas toiselta puolen katsottuna, voi taas sanoa, että niin ei ole tapahtunut. Sellén ei ole täysin kehittynyt, hän tarvitsee vielä monta vuotta, sillä taide on pitkä, sen tiesi Ygberg itse, joka oli ehdottomasti epäonnistunut, ja jonka senvuoksi ei voitu epäillä mitenkään olevan kateellisen sille, joka jo oli niin tunnustettu kuin Sellén.
Esiinpistävä kateellisuus Ygbergin puheessa puhalsi esiin hattarapilven aurinkoiselle taivaalle, mutta vain hetkeksi, sillä kaikki tiesivät, että kateellisuuteen oli syynä pitkän, tyhjiinrauenneen elämän katkeruus!
Sitä iloisemmin tuntein ojensi hän suojelevasti vastapainetun kirjasen Falkille, joka hämmästyneenä näki Ulrika Eleonoran mustan kuvan piirteet kansilehdellä. Ygberg ilmotti suorittaneensa tilauksen päivälleen! Smith oli mitä suurimmalla tyyneydellä vastaanottanut Falkin hylkäyksen ja peruutuksen ja oli nyt aikeissa painattaa Falkin runot.