— No, Sellén, sanoo Olle, nyt olet sinä onnellinen? Eikö totta?
— Onnellinen? Mitä loruja tuo on? Olen saanut yhden teoksen myydyksi!
Ensimmäisen viiteen vuoteen! Onko se liian paljon?
— Mutta olet kai lukenut sanomalehdistä? Sinulla on nimi!
— Ah! Elkäämme siitä välittäkö! Elä uskokaan, että minä sellaisista pikku asioista välitän. Kyllä minä tiedän, miten pitkä taival minulla vielä on edessäni, ennenkuin minusta jotain tulee! Kymmenen vuoden päästä, Olle, silloin puhumme siitä asiasta.
Ja Olle uskoo toisen puolen ja on uskomatta toista ja antaa paidanrinnustan napauttaa ja vuorin ritistä, niin että Sellénin huomio kiintyy häneen, ja tämä katsoo olevan aihetta sanoa:
— Oho, kuinka veli on hienona!
— Oo — niinkö olen, mielestäsi? Mutta sinähän näytät oikein leijonalta.
Ja Sellén piiskaa kiiltonahkakenkiään kanelinruo'olla, haistelee kainosti kukkasta napinlävessä ja näyttää huolettomalta.
Mutta sitten ottaa Olle esiin nauriinsa, katsoakseen, eikö Lundell kohta tule; ja silloin täytyy Sellénin ottaa esille kiikarinsa nähdäkseen lehterille, olisiko hän mahdollisesti siellä. Mutta silloin saa Olle luvan sivellä kädellään samettitakkia tunnustellakseen, miten pehmoinen se on, sillä Sellén vakuuttaa, että se on harvinaisen hyvää samettia hintaansa nähden. Ja silloin Ollen täytyy kysyä mitä se maksaa ja sen sanoo Sellén, joka siitä korvaukseksi ihailee Ollen kalvostimien nappeja, jotka ovat tehdyt näkinkengistä.
Ja niin näyttäytyy Lundell, joka hänkin on saanut suurista kemuista luupalasen, sillä hän maalaa vähäisestä maksusta alttaritaulua Träskålan kirkkoon, mutta se ei ole näkyvästi vaikuttanut mitään hänen ulkonaiseen ihmiseensä, elleivät hänen lihavat poskensa ja loistava ilmeensä osota jotain korkeampaa ruokajärjestystä. Ja hänen kanssaan tulee Falk. Totisena, mutta iloisena, sydämestään iloisena koko maailman puolesta sentähden, että ansiokkuus on saanut oikeutta osakseen.