— Saattepa nähdä, että mies onnistuu! huudahti toimittaja. Piru vie, että me häntä kohtelimme niin kovakouraisesti! Ajatelkaapa, jos hän onnistuu! Silloin me olemme häväisseet itsemme! — Mutta akateemikko vannoi, että mies ei onnistu, ja meni kotiinsa rauhattomuus mielessään ja luki kirjojaan ja kirjotti tutkimuksen, joka yhä edelleen todisti, että Sellén oli humbuugia ja että Lahjomaton oli lahjottu.
Harmaaviitta hengähti, mutta ainoastaan saadakseen uuden iskun.
Seuraavan päivän aamulehti ilmotti, että hänen majesteettinsa oli ostanut Sellénin "mestarillisen maiseman, joka jo monena päivänä oli houkutellut yleisöä näyttelyyn".
Nyt elivät Harmaanviitan purjeet ja ne lepattivat kuin rätti aidanseipäässä. Käännyttäisiinkö vai kuljettaisiinko täysin purjein eteenpäin. Kysymys oli lehdestä ja arvostelijasta. Silloin päätti toimittaja (toimeenpanevan johtajan käskystä), että arvostelija uhrataan ja lehti pelastetaan. Mutta miten? Muistettiin Struve, joka oli täysin perehtynyt kaikkiin sanomalehtimiestaidon sokkeloihin, ja hänet kutsuttiin. Silmänräpäyksessä oli hän asemasta selvillä ja lupasi muutamaan päivään saada aluksen kääntymään vasten tuulta. Ymmärtääkseen Struven temppuilua täytyy tietää muutamia hänen elämäkertansa tärkeimpiä kohtia. Synnyltään oli hän yliopisto-vetelehtijä ja puutteen tähden joutunut kirjallisuuden helmoihin. Ensin tuli hänestä sosiaalidemokraatisen Kansan Lipun toimittaja; sitten siirrettiin hänet vanhoillisiin Talonpojankiusaajaan; mutta kun tämä muutettiin toiseen kaupunkiin, kalustoineen, painoineen ja toimittajineen, muutettiin nimi Talonpojanystäväksi ja samalla saivat mielipiteetkin toisen värin. Sitten Struve myytiin Punahilkkaan, johon hän sopi erinomaisesti, kun hän tunsi kaikki vanhoillisten metkut, samaten kuin hänen suurin ansionsa nyt Harmaassaviitassa oli se, että hän tunsi perivihollisen Punahilkan kaikki salaisuudet, joita nyt väärinkäytti mitä suurimmalla vapaudella.
Struve alkoi puhdistamistyönsä painattamalla kirjotuksen Kansan Lippuun, josta sitten lainattiin muutamia rivejä Harmaaseen viittaan, jotka kuvailivat suurta näyttelyssä-käyntiä. Sitten kirjotti hän "Lähetetyn" Harmaaseenviittaan, jossa hyökkäsi arvostelija akateemikkoa vastaan, mitä seurasi muutamia rauhottavia sanoja, Toim. allekirjottamia. Nämä sanat kuuluivat: "Vaikkakaan emme koskaan ole olleet yhtä mieltä arvoisan arvostelijamme kanssa herra Sellénin suuresti ja oikeutetusti kiitetystä maisemasta, emme kuitenkaan toiselta puolen voi täysin hyväksyä arvoisan lähettäjän todistuskappaleita, mutta koska periaatteisiimme kuuluu sallia toistenkin lausua mielipiteensä palstoillamme, emme ole epäröineet painattaa ylläolevaa kirjotusta".
Nyt oli jää rikottu. Struve, joka kertoman mukaan on kirjottanut kaikesta — paitsi kufisista rahoista — kirjotti nyt loistavan arvostelun Sellénin taulusta ja allekirjotti sen hyvin luonteenomaisella merkillä "Dixi". Ja niin oli Harmaaviitta pelastettu, ja, ymmärrettävästi, myöskin Sellén, vaikkakaan se nyt ei ollut niin tärkeätä.
YHDESTOISTA LUKU.
Onnellisia ihmisiä.
Kello on seitsemän illalla. Orkesteri Bernsissä soittaa Häämarssia Kesäyönunelmasta ja sen juhlatunteisten sävelten kaikuessa astelee Olle Montanus Punaiseen Huoneeseen, jonne ei vielä kukaan jäsenistä ole saapunut. Hän on komea, tuo Olle, tänään. Päässä korkea hattu, jollaista hänellä ei ole ollut sitten ripille menonsa. Hänellä on uudet vaatteet, ehyet saappaat, on kylpenyt, parta ajeltu ja hiukset käherretty, kuin menisi hän häihinsä; raskaat messinkiketjut riippuvat liivien päällä ja huomattava kohotus näkyy vasemman liivintaskun kohdalla. Aurinkoinen hymy lepää hänen kasvoillaan ja hän näyttää niin hyvältä, kuin tahtoisi hän auttaa koko maailmaa pienellä rahalainalla. Hän riisuu pois tavallisesti niin tarkkaan napitetun päällystakkinsa ja istuutuu keskelle peräsohvaa, aukaisee takkinsa pielukset ja laittelee esille valkoisen paidanrinnustan, jotta se napsahtaen on pullollaan kuin holvi, ja kun hän liikahtaa, ritisee uusien housujen ja liivien vuorit. Tämä näyttää häntä huvittavan, huvittavan yhtä paljon kuin narisuttaessaan saappaitaan sohvanjalkaa vasten. Hän ottaa esille kellonsa, vanhan rakkaan nauriinsa, joka on istunut Riddarholman tornissa vuoden ja yhden ylimääräisen kuukauden, ja ystävykset näkyvät iloitsevan vapaudestaan molemmat. Mitä siis on tapahtunut tälle ihmisparalle, joka näyttää niin sanomattoman onnelliselta? Tiedämme, ettei hän ole voittanut arpajaisista, ei saanut perintöä, eikä kunniakasta tunnustusta, eikä saavuttanut sitä suloista onnea, jota ei mikään riitä, kuvaamaan; mitä siis on tapahtunut? Yksinkertaisesti: hän oli saanut työtä!
Ja sitten tulee Sellén: samettitakissa, kiiltonahkakengissä, vaippa ja matkakiikari remelissä riippuen, kaneliruoko, keltainen silkkikaulaliina, vaaleat hansikkaat ja kukka napinlävessä. Rauhallisena ja tyytyväisenä kuten aina; ei jälkeäkään niistä tärisyttävistä tapauksista, joita hän viime päivinä oli saanut kokea, näy hänen laihoissa, intelligenteissä kasvoissaan. Hänen seurassaan käyttäytyy Rehnhjelm tavallista hiljaisemmin, sillä hän tuntee, että hänen on erottava ystävästään ja suojelijastaan.