Olle loukkaantui syvästi.
— Olenko minä niin ruma, neiti hyvä? sanoi Olle liikuttavalla äänellä.
Mari katsoi häntä hetken.
— Olet sinä koko lailla ruma! Mutta näytät kunnolliselta!
— Oi, neiti hyvä, jospa tietäisitte, miten te sydäntäni haavotatte. Ei koskaan ole ollut naista, joka olisi pitänyt minusta; olen nähnyt useita, jotka ovat olleet onnellisia ja olleet rumempia kuin minä, mutta nainen on sellainen kirottu arvotus, jota ei kukaan voi selittää, ja siksi minä häntä halveksin!
— Se on hyvä, Olle, kuului ääni savupiipusta, jossa Ygbergin pää sijaitsi. Se on hyvä!
Olle tahtoi mennä takaisin liedelle, mutta oli nyt kosketellut aihetta, joka huvitti Maria siksi paljon, ettei tämä tahtonut sitä katkaista, ja näpäyttänyt kieltä, jonka äänen Mari tunsi. Hän istuutui Ollen viereen ja he syventyivät kohta laajaan vakavaan keskusteluun — naisesta ja rakkaudesta.
Mutta Rehnhjelm, joka koko illan oli ollut vaiti ja tavallista hiljaisempi, ja jota kukaan ei oikein käsittänyt, oli vähitellen virkistynyt ja oli nyt Falkin läheisyydessä sohvankulmauksessa. Hänellä oli kauan aikaa ollut sydämellään jotain, jota ei voinut saada esiin. Hän otti olutlasinsa ja naputti pöytään, kuin tahtoen pitää puheen, ja saatuaan lähimmät naapurinsa vaikenemaan, puhui hän vapisevalla ja huolimattomalla äänellä:
— Hyvät herrat! Te luulette, että minä olen nauta, tiedän sen, Falk, tiedän, että sinä luulet minua tyhmäksi, mutta saattepa nähdä, pojat, saatte, piru vie, nähdä —
Hän korotti ääntään ja löi olutlasin rikki pöytään ja vaipui sitten sohvaan ja nukahti.