Tämä tapahtuma, joka nyt ei ollut niin tavatonta laatua, veti kuitenkin Marin huomion puoleensa. Hän nousi ja keskeytti puhelun Ollen kanssa, joka vielä kaupan päällisiksi oli alkanut siirtyä pois asian puhtaasti abstraktisesta puolesta.
— Ei, mutta katsokaa, kuinka kaunis poika! Mistä te hänet olette saaneet? Pikku raukka! Hänen on niin uni! En minä huomannutkaan häntä!
Hän asetti tyynyn hänen päänsä alle ja peitti hänet saalillaan.
— Katsokaa, kuinka pienet kädet! Sellaisia ei teillä talonpojilla ole! Ja millaiset kasvot! Niin viattomat! Hyi, Albert; sinä se olet narrannut hänet juomaan niin paljon!
Lundellko vai joku muu, ei se nyt tässä tapauksessa niin paljoa merkinnyt, sillä mies oli juovuksissa, mutta se oli varmaa, ettei kenenkään tarvinnut häntä siihen houkutella, sillä hänessä paloi ainainen tarve tukahuttaa jokin sisällinen levottomuus, joka näytti ajavan hänet työstään pois.
Lundellia eivät kumminkaan huvittaneet ne mietelmät, joita hänen kaunis ystävänsä herätti, ja yhä kasvava huumaus sai vireille hänen uskonnolliset tunteensa, jotka illan runsas ruoka oli kelpo lailla tylsistyttänyt. Ja koska humala alkoi tulla yleiseksi, katsoi hän olevan syytä muistuttaa hetken merkityksestä ja niistä tunteista, joita ero aina synnyttää. Hän nousi paikaltaan, täytti olutlasit, nojautui piironkia vasten ja vaati yleistä tarkkaavaisuutta.
— Hyvät herrat — hän hoksasi, että Magdaleena oli läsnä — ja naiset! Me olemme tänä iltana syöneet ja juoneet ja, tullaksemme aineeseen, tehneet tämän tarkotuksessa, joka, jos nyt sivuutetaan materialistinen puoli, joka on ainoastaan alhainen, aistillinen, eläimellinen osa kaikessa meidän olemisessamme; joka tällaisena hetkenä, jolloin hyvästijätön hetki lähenee — me näemme tässä surullisen esimerkin siitä paheesta, jota kutsumme juoppoudeksi! On todella uskonnollista tunnetta tärisyttävää, kun illan jälkeen, henkilöiden parissa vietetyn, tuntee itsessään kutsumuksen kohottaa lasinsa sille henkilölle, jolla on näyttäytynyt olevan ylevää kykyä — tarkotan Selléniä — silloin uskoisi, että itsekunnioitusta jossain määrin syntyisi. Sellainen esimerkki, väitän minä, on täällä suuremmassa mitassa käynyt tuntuvaksi, ja siksi … muistelen niitä kauniita sanoja, jotka aina tulevat korvissani kaikumaan niin kauan kuin muistan, ja olen vakuutettu, että me kaikki muistamme ne, vaikkakaan ei paikka olisi sopivimpia; tämä nuori mies, joka on joutunut sen paheen uhriksi, jota nimitämme juoppoudeksi, luullakseni, on valitettavasti hiipinyt yhteiskuntaan ja, pulmakseni lyhyeen, näyttänyt surullisempia tuloksia, kuin oli syytä otaksua. Maljasi, jalo ystävä Sellén, minä toivotan sinulle kaikkea sitä onnea, jota jalo mielesi ansaitsee, ja sinunkin maljasi, Olle Montanus. Falk on myöskin jalo mies, joka on vielä suuremmassa määrin pääsevä esiin, kun hänen uskonnollinen tunteensa on, ennättänyt saavuttaa sen vakavuuden, jota luonteesta päättäen sille voi olettaa. Ygbergistä en tahdo mitään mainita, sillä hän on jo osansa valinnut, ja me toivotamme hänelle kaikkea onnea sillä uralla, jonka hän niin kauniisti on alkanut — filosoofisella; se on vaikea ura ja minä sanon kuten psalmista: Ken voi sen meille sanoa? Kuitenkin, meillä on täysi syy toivoa tulevaisuudestamme mitä parasta, ja minä uskon, että me aina voimme sitä toivoa, niin kauan kuin olemme jalotunteisia emmekä etsi turhaa ja pysymätöntä voittoa, sillä, hyvät herrat, ihminen ilman uskontoa on nauta. Sen vuoksi kehotan minä herroja yhteisesti kohottamaan lasinsa ja juomaan ne pohjaan kaiken sen jalon, kauniin ja ihanan kunniaksi, johon me pyrimme! Maljanne, hyvät herrat!
Uskonnollinen tunne sai nyt niin suuren vallan Lundellissa, että seurue näki parhaaksi ajatella poislähtöä.
Rullakaihtimen ulkopuolta oli jo kotvan aikaa aurinko valaissut ja maisema ritarilinnoineen ja neitoineen säteili nyt aamuauringon ensi säteitten loisteessa. Kun kaihdin vedettiin ylös, virtasi päivä huoneeseen ja loi valonsa siihen osaan seuruetta, joka oli edessä päin, niin että he näyttivät ruumiilta. Ygbergiä, joka nukkui liedellä kädet ristissä olutlasin ympäri, valaisi vielä kasvoihin stearinikynttilän punainen valo, joka teki mainion vaikutuksen. Mutta Olle piti maljapuheita naiselle, keväälle, auringolle, kaikkeudelle, jolloin hänen täytyi avata ikkuna, saadakseen tuulta tunteilleen. Nukkuvat ravistettiin hereille, jäähyväisiä vaihdettiin ja koko seura marssi porttikäytävästä ulos. Heidän tultuaan kujalle kääntyi Falk ympäri; siinä makasi Magdaleena avonaisessa ikkunassa; aurinko paistoi hänen valkoisiin kasvoihinsa ja hänen pitkä, musta tukkansa, jonka aurinko värjäsi tummanpunaiseksi, valui alas kaulalle ja näytti siltä kuin syöksyisi se monina puroina katuun; ja hänen päänsä päällä riippui miekka ja piilu ja molemmat irvistelevät naamat; mutta omenapuussa kujan toisella puolen istui musta ja valkoinen paarmalintu laulaen kaihomielistä säveltään, joka ilmaisi hänen iloaan siitä, että yö oli ohitse.