— Siis, ei ole mitään vaaraa?
— Ei! Ja sitäpaitsi! Mitä vaaraa sinulla olisi? Onko sinulla äyriäkään? Ei! No! Onko minulla mitään vaaraa? Viisisataa riksiä! Minä, näes, en ota useampia kuin viisi osaketta! Ja viisisataa on minulle näin paljon!
Hän nuuskasi, ja niin oli asia selvä.
Tämä yhtiö syntyi, uskoipa sen tai oli uskomatta, ja jakoi näinä kymmenenä vuonna, jolloin se oli toiminut, 6, 10, 10, 11, 20, 11, 5, 10, 36 ja 20 prosenttia. Tapeltiin osakkeista ja liikkeen laajentamiseksi toimeenpantiin uusi merkintä, mutta heti sen jälkeen pidettiin yhtiökokous, ja sitä nyt Falkin piti selostaa Punahilkalle, jonka ylimääräinen selostaja hän oli.
Kun hän aurinkoisena kesäkuun iltapäivänä saapui Pieneen Pörssisaliin, vilisi siellä jo väkeä. Se oli loistava seura. Valtiomiehiä, neroja, oppineita, korkeimpia sotilas- ja sivilivirkamiehiä; virkapukuja, tohtorin hännystakkeja, rintatähtiä, komendöörinnauhoja, kaikki tänne kokoontuneina samasta suuresta yleisestä harrastuksesta: edistääkseen sitä ihmisrakasta laitosta, jota nimitetään merivakuutukseksi. Ja kysyttiin suurta rakkautta panemaan alttiiksi rahoja hätään joutuneiden vertaisten hyväksi, niiden, joita onnettomuus oli kohdannut, ja täällä oli rakkautta; niin paljoa rakkautta ei Falk milloinkaan ollut nähnyt koossa yhdellä kertaa! Hän melkein hämmästyi sitä, vaikka häneltä eivät harhaluulot vielä olleet peräti haihtuneet; mutta hän hämmästyi yhä enemmän, kun näki tuon pienen rentun, entisen sosiaalidemokraatin Struven ryömivän ympäri vilinässä kuin syöpäläisen, ja näki hänen kättään puristettavan, häntä olkapäähän taputettavan, hänelle nyökättävän ja korkeissa asemissa olevain henkilöiden häntä puhuttelevan. Erikoisesti huomasi hän, miten eräs vanhempi henkilö, jolla oli komendöörinnauha, häntä tervehti, jolloin Struve sentään punastui ja lymysi erään kirjaillun selän taa, osuen silloin tulemaan likelle Falkia, joka heti tarttui häneen kysyen, ketä hän tervehti.
Struven nolous kasvoi suuressa määrin ja käyttäen hyväkseen koko hävyttömyyttään hän vastasi: se sinun pitäisi tietää; hän oli presidentti kollegiossa virkamiesten palkanmaksua varten.
Sanottuaan tämän sai hän asiaa huoneen kauimpaan päähän, mutta niin nopeasti, että epäluulo valtasi Falkin: häpesiköhän tuo minun seuraani? Kunniaton henkilö häpeisi rehellisten ihmisten seuraa?
Nyt alkoi tuo loistava seura asettua paikoilleen. Mutta puheenjohtajan tuoli oli vielä tyhjä. Falk katseli ympärilleen etsien selostajien pöytää, ja nähdessään Struven ynnä Vanhoillisen selostajan istuvan pöydän ääressä sihteerin oikealla puolella, rohkaisi hän itsensä ja kulki loistavan kokouksen läpi; mutta juuri kun hän oli päässyt pöydän luo, pysähytti sihteeri hänet kysyen: "mistä lehdestä?"
Salissa syntyi hetken äänettömyys, ja pelokkaalla äänellä vastasi Falk: "Punahilkasta", sillä hän tunsi sihteerissä aktuaarion kollegiosta virkamiesten palkanmaksua varten.
Tukahutettu mutina kulki kautta kokouksen, jonka jälkeen sihteeri sanoi, äänekkäästi: "Herran paikka on tuolla". Hän viittasi ovelle päin, jossa todella oli pieni pöytä. Nyt käsitti Falk silmänräpäyksessä ja tunsi, mitä vanhoillinen merkitsee, ja mitä merkitsee sanomalehtimies, joka ei ole vanhoillinen, ja kiehuvin mielin hän kulki takaisin pilkallisesti nauravan joukon läpi; mutta kun hän mittaili sitä palavin katsein, kuin tahtoen haastaa sen taisteluun, tapasi hänen silmänsä toiset, kaukaa seinän luota, ja ne silmät, jotka olivat niin niiden kaltaiset, jotka nyt ovat sammuneet, mutta jotka kerran olivat katselleet häntä rakkaudella, olivat kiukusta viheriät ja tunkivat hänen lävitseen kuin neula, ja hän oli itkeä surusta nähdessään, miten veli voi katsoa veljeään.