Samassa kuuli luotsi lapiota pystytettävän tuvan seinää vasten; ja kun hän kurkisti pihalle, näki hän eukon seisovan kuopan reunalla, josta hän puutarhassa oli heittänyt multaa.
— Vai niin, vanhus, sinä kaivat minun hautaani, sanoi hän.
Samassa tuli eukko tupaan. Kun hän huomasi Vihtorin terveenä ja reippaana, hämmästyi hän paljaasta ihmettelystä. Ja nyt tunnusti hän, ettei kukaan ollut päässyt elävänä siitä huoneesta, sentähden oli hän edeltäkäsin kaivanut hänelle haudan. Mutta koska eukko näki huonosti, oli luotsi hänen mielestään saanut omituisen kaulaliinan.
— Niinpä, niin, oletkos koskaan nähnyt moista kaulaliinaa, sanoi
Vihtori ja pyyhki kädellä leukansa alta.
Kaulassa riippui käärme, se oli punonut hienon solmun, jossa oli kaksi keltaista täplää; ne olivat sen silmiä; ja silmät loistivat kuin jalokivet.
— Näytä tädille rintaneulojasi, sanoi luotsi. Ja kun hän kutitti käärmeen päätä, hohtivat molemmat rintaneulat sen kidassa.
Silloin putosi muija eteiseen ja huudahti:
— Huomaan, että olet saanut kirjeeni ja olet ymmärtänyt sen. Sinä olet kunnon mies!
— Vai niin, sekös se oli sinun auttomaattikirjeesi, sanoi luotsi ottaen kirjeen povitaskustaan. Sen minä asetan lasiin ja kehyksiin kotiin palattuani.
— Tiedättekö mitä kirje sisälsi? — Se sisälsi vain tämän: "Mann muss sich nie verblüffen lassen", minkä voi kääntää näin: "rohkea rokan syö".