* * * * *
Anna-Maija, joka kuuli äitinsä lopettavan tarinan näin, kysyi nyt:
— Mutta kuinka se luotsi saattoi mennä laivasta läpikujaan; eikö hän taas palannut laivaan, vai oliko kaikki vain unta?
— Sen saat kuulla toiste, sinä pieni kyselijä hupakko, vastasi äiti.
— Mutta olihan kirjassa värssyjäkin…
— Mitä värssyjä? Niitäkö värssyjä… joita luotsi luki simpukkapuodissa… niin, ne minä jo olen unohtanut… sanoi äiti. Mutta ei sellaista saa kysyä, rakas lapseni, tämähän on vain satu!
Valokuvausta ja viisaustiedettä.
Oli kerran valokuvaaja. Hän valokuvasi valtavasti ihmiskasvoja sekä edestä että sivulta, vartalokuvia ja kokonaiskuvaa, ja hän osasi kehittää, kiinnittää, värittää, kullalla liuentaa ja jäljentää. Olipas se aika pukari! Mutta hän ei koskaan ollut tyytyväinen, sillä hän oli ajattelija, suuri ajattelija ja keksijä. Hän oli näet mietiskellyt, että maailma oli takaperoinen. Saattoihan sen nähdä levystäkin, kun se oli liukenemassa kehittäjä-astiassa. Mikä oli ihmisen oikealla puolella, se muuttui siinä vasemmanpuoliseksi; pimeä muuttui valoiseksi ja varjot muuttuivat päivänvaloksi, sininen valkeaksi, ja hopeanapit tummuivat raudanruskeiksi. Takaperoistahan se oli.
Hänellä oli yhtiökumppani, joka oli tavallinen ihminen täynnä pieniä omituisuuksia. Niinpä hän ei koskaan tupakoinut koko päivää; hän ei koskaan oppinut sulkemaan ovea; hän pisti veitsen suuhunsa ottimen asemesta, hän kulki hattu päässä huoneessa; hän puhdisti kynsiään keskellä kuvaamon lattiaa; ja illaksi piti hänen saada kolme lasia olutta. Hänellä oli vain vikoja.
Ajattelija sitävastoin oli virheetön, tunsi vastenmielisyyttä epätäydellistä kumppaniaan kohtaan, ja hän olisi tehnyt eron hänestä, mutta ei voinut, sillä heidän liikeasiansa pakoittivat heidät vetämään yhtä köyttä ja koska heidän täytyi pysytellä yhdessä, alkoivat ajattelijan vastenmieliset tunteet muuttua kohtuuttomaksi vihaksi. Se oli kauheata!