Kun sitten tuli kevät, piti vuokrata kesähuvila; liiketoveri lähetettiin hankkimaan sellaista. Ja hän hankki. Sitten matkustivat he laivalla saaristoon eräänä lauvantai-iltana. Ajattelija istui koko ajan yläkannella punssia juoden. Hän oli hyvin lihava, monet kivut vaivasivat häntä, hän poti jotain maksataudin tapaista, jaloissakin oli jotain nurinkurista, ehkä luuvaloa, mene tiedä. No niin, saavuttuaan perille, astuivat he maihin laiturille.
— Täälläkö se on? kysyi ajattelija.
— Pienen matkan päässä, vastasi yhtiötoveri.
He kulkivat pitkin puunjuurista polkua; ja niin loppui tie aivan aidan eteen. Se täytyi kaataa kumoon. Sitten tuli kivinen polku. Ajattelija valitteli jalkojaan, mutta unohti tuskan uuden aidan takia, joka kaadettiin kumoon. Sitten katosi tie aivan kuin itsestään; täytyi kulkea pitkin kallion nyppylöitä raivaten tietä läpi pensaiden ja mustikanvarsien.
Kolmannen aidan sisäpuolella seisoi sonni, se ajoi ajattelijan neljännelle aidalle. Siitä hän sai hikikylvyn, mikä aukasi hikireijät. Kuudennen aidan takana näkyi tupa. Ajattelija meni tupaan, ja astui verannalle.
— Miksi täällä on niin paljon puita? sanoi hän. Ne peittävät näköalan.
— Niinpä niin, ne suojaavat merituulilta, vastasi yhtiötoveri.
Ja tämähän näyttää ihan ajotarhalta, me asumme keskellä kuusikkoa.
— Se on terveellistä, sanoi yhtiötoveri.
Sitten piti heidän ruveta uimaan. Mutta mitään uimarantaa viisaustieteellisessä merkityksessä ei ollut. Siellä oli vain savista kivipohjaa. Kylvyn jälkeen piti ajattelijan juoda lasillinen vettä lähteestä. Vesi oli ruosteen ruskeata ja sillä oli kirpeä maku. Se ei kelvannut. Ei mikään kelvannut. Lihaa ei saanut ostaa, kala oli ainoa ruokalaji.