Sehän oli vanhukselta järkevää puhetta, ja vanhoilla pitää olla järkeä, sillä kelläs muulla sitä sitten olisi?
Ja niin menivät he kaupunkiin!
* * * * *
Katsokaamme nyt kuinka pojan kävi!… Hän oli laivassa merenmittaajana, ja hän oli mitannut meren syvyyttä, maan korkeutta ja taivaan näennäistä liikuntoa, hän saattoi jo auringosta nähdä, mitä kello oli, ja hän tiesi kuinka kauas he olivat matkustaneet, kun hän tarkasteli tähtiä. Hän oli voimakas mies, ja vallitsikin mielestään sekä taivasta että maata, mittasi aikaa ja asetti ikuisuuden kellon. Koska hän nyt oli ollut vieraana kuninkaan talossa ja saanut tähden rintaansa, tunsi hän olevansa toisia hiukkasta parempi, ei hän käynyt juuri ylpeäksi köyhiä vanhempiaan ja morsiantaan kohtaan, mutta he luulivat tietenkin niin vaikk'eivät sitä sanoneet. Ja ehkä hän oli hiukan jäykkä, sillä siihen hänellä oli taipumusta.
No niin! Nyt olivat isot juhlallisuudet kaupungissa päättyneet, ja ylioppilaskaupunki tahtoi myöskin kunnioittaa kotiinpalanneita sankareita. Ja niin matkustivat he sinne.
Ovathan ylioppilaat oma luokkansa, jotka vain lukevat kirjoja tohtori kaikkitietävän luona, ja sentähden luulevat he tietävänsä enemmän kuin muut. Ja he ovat nuoria ihmisiä ja sentähden ajattelemattomia ja julmia.
Kun nyt vanhat tohtorit olivat pitäneet viisaita ja arvokkaita puheita merenkulkijoiden kunniaksi, piti ylioppilaiden iltapäivällä panna toimeen juhlakulkue.
Merenmittaaja istui parvekkeella morsiamensa vieressä muiden mahtimiesten rinnalla; kirkonkellot soivat, tykit paukkuivat, torvet torisivat, rummut pärisivät, liput ja liinat liehuivat. Ja niin tuli kulkue.
Ensin tuli tietysti laiva merimiehineen kaikkineen, sitten tuli mursuja ja jääkarhuja lisäjoukkoineen; sitten tuli valepukuisia ylioppilaita, jotka esittivät sankareita. Joukossa oli Suuri itse turkkeineen ja lasisilmineen. Eihän se tietenkään ollut oikein arvokasta ja arveluttavaa oli kuvailla kunniaa sillä tavalla; mutta menettelihän tuo! Hyvää siinä joka tapauksessa tarkoitettiin. Sitten tuli se, ja sitte tuli se, kaikki valepukuisten ylioppilaiden esittäminä.
Viimeisenä tuli merenmittaaja. Hän ei tosin ollut mikään kaunis mies, mutta sitä ei miehen tarvitse olla, kunhan hän vain on kunnollinen merenmittaaja tai jotain muuta kunnollista. Mutta kuinka ne olivatkaan tehneet hänet irvikuvaksi! Oikean ruman iljetyksen ja irvinaaman olivat he valinneet hänen sijaisekseen. Tämä kävi vielä päinsä; mutta luonto oli jättänyt hänen toisen kätensä lyhemmäksi, ja sitä he myöskin olivat matkineet. Ja se oli rumasti tehty, sillä ruumiinvialleen ei kukaan mitään mahda.