Mutta kun merenmittaajaa esittävä narri tuli parvekkeen eteen, sanoi hän jotakin skoonelaisella murteella saadakseen naurunalaiseksi merenmittaajan, joka oli skoonelainen. Ja se oli tyhmästi tehty, sillä jokainen puhuu murrettaan sellaisena kuin hän on oppinut sen äidiltään, ja sitä pitää kunnioittaa.
Olihan vain sulaa kohteliaisuutta siinä, että kaikki ihmiset nauroivat, koska heitä huvitettiin ilmaiseksi, mutta sekin oli luonnollista, että morsian syvästi loukkaantui sydämessään, sillä hän ei tahtonut nähdä tulevaa puolisoaan pilkan esineenä. Merenmittaaja synkistyi ja hänen mielensä mykistyi. Kaikki juhlailo oli häneltä mennyt. Mutta hän ei saanut sitä näyttää, sillä silloin kävisi hän tuhmasta, joka ei ymmärrä pilaa. Mutta sitten tuli kaikkein pahin seikka. Narri tanssi esille ja teki apinan eleitä, jotka olivat esittävinään merenmittaajan nimestä muodostettua kuva-arvoitusta, liikanimestä, minkä hän oli perinyt isältään, ja ristimänimestä, minkä hän oli kasteessa saanut äidiltään, ja se oli hänelle ikäänkuin pyhää eikä hän koskaan tahtonut sitä muuttaa vaikka se olikin hiukan prameileva.
Silloin aikoi hän nousta ja mennä tiehensä, mutta morsian pidätti häntä ja hän jäi istumaan paikalleen.
Kun ilve oli lopussa ja kaikki parvekkeella nousivat seisomaan, astui Suuri merenmittaajan morsiamen luo, asetti ystävällisen käden hänen olalleen ja sanoi hymyillen hyvää hymyilyään:
— Tässä maassa ihmisillä on kummallinen tapa kunnioittaa
Suuruuksiaan. Mutta sen saa kärsiä!
Illalla oli uusi juhla, missä merenmittaajakin oli mukana; mutta hänen ilonsa oli poissa ja hän tunsi itsensä niin pieneksi tultuaan niin suuressa määrässä naurunalaiseksi; ja sentähden oli hän alakuloinen, huolissaan tulevaisuudestaan epäillessään omaa itseään. Ja minne tahansa hän kulkikaan isossa puutarhassa, näki hän irvikuvansa narrissa, joka oli kaikkialla. Ja hän näki vikansa suurennettuina, etupäässä ylpeytensä ja hän huomasi, että hänen prameileva puhetapansa oli tullut matkituksi; ja pahinta oli, että hänen salaiset ajatuksensa ja taipumuksensa olivat tulleet ilmi.
Kolmen tuskallisen tunnin aikana oli hän ehtinyt läpikäydä omantuntonsa tilikirjan; ja narri oli sanonut hänelle sen, mitä ei kukaan ihminen ollut uskaltanut sanoa hänelle. Onhan hyvä tuntea itsensä; Sokrates sanoo sitä korkeimmaksi hyveeksikin; ja sen illan lopulla oli merenmittaaja voittanut oman itsensä, tunnustanut itselleen omat heikkoutensa ja päättänyt parantua.
Niin kulki hän erään ryhmän ohi ja kuuli erään pensasaidan takaa äänen.
— Ihmeellistä, kuinka merenmittaaja on muuttunut edukseen.
Hänestähän on tullut oikein kelpo ihminen.
Tämä teki hyvää hänen sydänalalleen. Mutta eräs hänen morsiamensa sana ilahutti häntä hänen sisimmässä sielussaan.