Sattuma tai joku muu johdatti hänen askeleensa tullikadulle erääseen talonpoikaiskortteliin. Pihalla ison pöydän ympärillä lyhdyn valossa istui talonpoikia ja mylläreitä juomassa suurten miesten maljoja.
Nähdessään narrin luulivat he häntä merenmittaajaksi ja ihastuivat suuresti, kun hän alentui juomaan lasin heidän kanssaan.
Nyt lensi merenmittaajan ylpeyden henki narrin ruutipesään ja syttyi palamaan. Hän puhui suuria sanoja urotöistään: kuinka juuri hän oli johtanut retkikuntaa; sillä jollei hän olisi mitannut meren syvyyttä, olisivat he ajaneet karille; ja jollei hän olisi tähdistä lukenut, niin eivät he koskaan olisi päässeet kotiin.
Mäiskis! kuului ääni. Keskelle narrin selkää lensi muna. Ja mylläri puhui näin:
— Merenmittaaja on lörppö; sen tiesimme jo ennen, ja juuri hän on kirjoittanut lehteen, että Suuri oli humpoltti!
Nyt lensi merenmittaajan toinen heikkous narriin, ja hän puhui, mikä ei totta ollut:
— Suuri on humpuuki!
Tämä oli liikaa eikä se mennyt talonpoikiin. He tekivät tenän; sitten kiinnitettiin narri häränohjilla täytettyyn jauhosäkkiin. Hänen kasvonsa tuhrittiin mitä hienoimmiksi seulotuilla vehnäjauhoilla; lyhdystä otetulla kynttilänkarrella maalattiin koko mies. Ja sillä välin neuloi eräs myllärinrenki äimällä ja havaslangalla hänet kiinni säkkiin.
Mutta ei tämä vielä riittänyt. Kantaen edellään lyhtyä kiskoi talonpoikaisjoukko kärryjä, jauhosäkkiä ja narria katua pitkin isolle torille.
Ja siellä näytettiin narria kansalle, joka nauroi. Se oli oikein hänelle!