Irti päästyään vetäytyi hän syrjään ollakseen yksin ja istuutui portaille itkemään. Iso mies itki. Tuli melkein sääli häntä.
Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.
Satamassa höyrylaivojen luona seisten ja merelle katsellen näkyy vasemmalla taholla vuori, jota kokonaan peittää vihreä nuori metsä, ja sen takana on iso hämähäkin muotoon rakennettu talo. Sillä keskellä on kehänne, josta kahdeksan kylkirakennusta pingoittuu niin kuin hämähäkin pyöreän ruumiin kahdeksan jalkaa. Ken siihen rakennukseen joutuu, ei sieltä pääse omasta tahdostaan; ja jotkut jäävät sinne eliniäkseen.
Oskar ensimmäisen hallitessa ei vuori ollut vihreä. Se oli päinvastoin harmaa ja paljas, siellä ei kasvanut mitään, ei edes sammalta tai orvokkia, jotka muuten viihtyvät alastomilla kallioilla. Siellä oli vain harmaata kiveä ja harmaita ihmisiä, jotka näyttivät kivettyneiltä, hakkasivat kiviä tai kantoivat kiviä. Näiden kivikauden ihmisten joukossa oli eräs, joka näytti muita kivettyneemmältä. Jo nuorukaisena Oskar ensimmäisen aikana suljettiin hän tähän vankitaloon siksi, että hän oli murhannut ihmisen.
Hän oli elinkautinen vanki ja hänen harmaisiin vaatteisiinsa oli mustalla langalla neulottu kirjaimet L.F.
Talvet kesät kulki hän vuorella nakutellen kiviä. Talvella näki hän laivasataman autiona ja tyhjänä; puolipyöreä silta paaluillaan ammotti kuin hammasrivi, ja nyt saattoi hän nähdä halkovajan, ratsastushuoneen ja kaksi jättiläismäistä lehmusta lehdettöminä. Toisinaan purjehti jääpursi ohi saaren, toisinaan tulivat muutamat pojat luistellen. Muutoin oli siellä autiota ja hiljaista.
Kun suvi saapui, silloin oli näky iloisempi. Silloin reunustivat satamaa koreat purjealukset vasta maalattuina ja liputettuina. Silloin viheriöitsivät lehmukset, joiden juurella hän lapsena oli istunut odotellessaan isäänsä, joka oli erään komeimman höyrylaivan koneenkäyttäjänä.
Nyt ei hän ollut moneen vuoteen kuullut tuulen suhinaa puissa, sillä eihän hänen kalliollaan mitään kasvanut, mutta hänen muistissaan eli Riddarholman lehmuksissa sihisevä suhina hänen ainoana ikävöimisenään.
Jos silloin jonakin kesäisenä päivänä höyrylaiva porhalsi ohi saaren, kuuli hän laineiden liplattavan, kuulipa ehkä torvisoittoakin; hän näki iloisia kasvoja, jotka synkistyivät nähdessään harmaat kivimiehet vuorella.
Mutta silloin hän kirosi, kirosi taivaan ja maan, kirosi kohtaloaan ja ihmisten julmuutta. Niin oli hän kironnut vuodesta vuoteen, ja hän sekä hänen toverinsa olivat kironneet ja kiusanneet toinen toisiansa öin päivin; sillä rikos särkee, mutta onnettomuus kokoo yhteen kärsivät.