Ensi alussa oli elämä tarpeettoman julmaa, ja vartijat rääkkäsivät vangittuja, mielin määrin, säälimättömästi.
Mutta eräänä päivänä tapahtui muutos: ruoka parani, kohtelu muuttui lempeämmäksi ja jokainen vanki sai nukkua omassa huoneessaan. Itse kuningas oli hiukan hellittänyt vankien kahleita. Mutta koska toivottomuus oli tehnyt heidän sydämensä kivikoviksi, eivät he tunteneet mitään kiitollisuuden tapaista tunnetta vaan jatkoivat kiroilemistaan; ja he huomasivat nyt, että oli hauskempaa nukkua samassa huoneessa, sillä silloin saattoivat he öisin keskustella. Ja he valittivat ruuan, vaatteiden ja vartioston kehnoutta.
Eräänä päivänä soittivat kaikki kaupungin kellot, äänekkäämmin Riddarholman kellot. Kuningas Oskar oli kuollut, ja vangit saivat vapaapäivän. Koska he nyt saattoivat keskustella keskenään, puhuivat he pakoyrityksistä, aikeestaan tappaa vartija, ja he puhuivat myös kuningasvainajasta; ja pahaa he hänestä puhuivat.
— Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän päästänyt meidät vapauteen, sanoi eräs vanki.
— Tai olisi hän pistänyt tänne kaikki rikokselliset, jotka kulkevat vapaina.
— Siinä tapauksessa olisi hän itse saanut olla vankilanjohtajana, sillä koko kansakunta olisi tänne tulvinut.
Vankien laita on nyt sellainen, että he pitävät kaikkia ihmisiä rikoksellisina ja luulevat joutuneensa itse kiikkiin vain sen takia, että heillä muka oli huono onni.
Kuitenkin, kaikitenkin; oli kuuma kesäpäivä, kun kivimies kulki rantaa pitkin kuunnellen Oskar lempeän kuningassielukellojen soittoa. Hän etsi rantakivien alta kivisimppuja ja rautakaloja; mutta siellä ei sellaisia ollut; eikä ulompana vedessä näkynyt särkiä eikä salakoita; senvuoksi myöskään ei näkynyt mitään kalalokkia tai tiiraa. Silloin tunsi hän kirouksen painavan koko paikkaa, jota eivät edes kalat eivätkä linnut tahtoneet lähestyä. Ja hän ajatteli taas kohtaloaan. Hän oli kadottanut nimensä, ristimänimensä ja liikanimensä, ja hänen nimensä oli numero 65. Tämä nimi kirjoitettiin laskumerkeillä sen sijaan, että se olisi kirjoitettu kirjaimilla. Hän ei ollut henkikirjoitettu, ei maksanut veroa, ei tietänyt iästään. Hän ei ollut enään ihminen, ei ollut enään elävä olento; mutta ei ollut kuollutkaan. Hän ei ollut mitään. Vain jotakin, joka harmaana liikkui vuorella ja jota aurinko paahtoi aivan hirmuisesti, paahtoi vaatteita, päätä lyhyeksi leikattuine hiuksineen, jotka kerran olivat kiemurrelleet kiharoina. Niitä äiti lauantaisin hienolla kammalla oli pehmein käsin kammannut. Lakkia ei hän saanut tänään käyttää, sillä silloin voisi hän helpommin karata. Ja kun aurinko pisti hänen päälakeansa, muistui hänen mieleensä profeetta Joona, joka Herralta sai kurpitsin voidakseen lekotella sen varjossa.
Mitä hän sitten sai! ilkkui hän; sillä hän ei totisesti uskonut mihinkään hyvään!
Samassa huomasi hän rannan loiskeessa kelluvan ison koivunlehvän. Se oli aivan vihreä, sen runko oli valkoinen, se oli saattanut pudota jostain huvimatkalla kulkevasta höyrylaivasta. Hän kiskoi sen maalle, pudisti siitä veden ja vei sen mukanaan vuoren koloon, sinne pystytti hän sen kolmen kiven väliin. Ja hän asettui istumaan koivun alle ja kuunteli, kuinka tuuli hiljaa puhalsi lehtiin, jotka tuoksuivat hienoimmalle hartsille.