Hetken istuttuaan kalveessa nukahti hän.
Ja hän näki unta.
Koko vuori vihannoi vihreänä lehtona suloisine puineen ja tuoksuvine kukkineen. Linnut visertelivät, mettiset ja kimalaiset surisivat ja perhoset liihättelivät. Mutta yksinään ja itsekseen seisoi puu, jota hän ei tuntenut. Ja se puu oli kaikkia muita kauniimpi, sillä sillä oli pensaan tavoin monta runkoa, ja oksat levittivät niin hienoja silmuja ja koukeroita kuin virkkauksessa ikään. Ja sen kiiltävien lehtien alla istui pieni musta ja valkoinen lintu, joka oli pääskysen näköinen, mutta ei ollut pääskynen.
Saattoihan hän unessa selittää linnunääniä ja siksi hän kuuli ja ymmärsi jotakuinkin, mitä lintu lauloi. Ja se lauloi: Lie, lie, lie, tänne tie! Tuu, tuu, tänne tuu! Liejuun, liejuun, liejuun kuolit Sä! Liejusta, liejusta, liejusta nousit Sä!
Hän ymmärsi, että äänet puhuivat liejusta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Mutta uni jatkui. Hän seisoi kalliolla, yksin palavassa päivänpaisteessa, palaen janosta ja nälästä.
Kaikki toverit olivat työntäneet hänet luotaan, ne olivat uhanneet ottaa hänet hengiltä, koska hän ei tahtonut suostua polttamaan vankilaa. He seisoivat piirissä hänen takanaan, ne ajoivat häntä takaa kivillä vuorelle niin kauas kuin hän saattoi päästä. Ja nyt pysäytti hänet muuri.
Silloin oli hänen mielestään mahdotonta nousta sen yli, silloin päätti hän epätoivoissaan pää edellä syöksyä muuria vasten heittäytyäkseen siten kuoleman valtaan.
Hän syöksyi alas pitkin vuorta; ja katso, samassa avautui portti, vihreä puutarhan portti… ja… nyt hän heräsi.
Kun hän ajatteli asemaansa ja huomasi lehden huvenneen koivunlehväksi, muuttui hänen mielensä tyytymättömäksi ja hän sanoi itsekseen: