— Olisipas se ollut edes lehmus.
Ja kun hän kuunteli, huomasi hän, että koivu lauloi niin kovaäänisesti; se kuulosti siltä ikäänkuin olisi seulottu santaa ja pieniä kiviä; sen sijaan saattoi lehmus soitella sametin hienoja sydänsäveliä.
Seuraavana päivänä oli koivu kuihtunut ja se antoi vain vähän varjoa.
Sitä seuraavana päivänä olivat lehdet kuivia kuin paperilaput ja ne kalisivat niinkuin hampaat. Ja viimein seisoi kallion kolossa iso koivunvarpu, joka muistutti häntä hänen lapsuudestaan.
Silloin ajatteli hän taas profeetan kurpitsia ja hän kirosi, kun aurinko pisti häntä päälakeen.
* * * * *
Oli tullut uusi kuningas ja uuteen vauhtiin pääsivät maan hallitus ja neuvosto. Kaupunkiin piti tehtämän uusi kulkuväylä. Sentähden määrättiin vangit ruoppausproomuihin. Monen, monen vuoden jälkeen sai hän nyt ensi kerran lähteä kallioltaan. Ja hän kiiti pitkin vettä, näki niin paljon uutta syntymäkaupungissaan; näki rautatien sekä ennen kaikkea höyryvaunun. Ja aseman alapuolelta piti heidän ruopata.
Ja he alkoivat haalia veden pinnalle kaikkea merenpohjalla lojuvaa likaa. Sieltä tuli upotettuja kissoja ja vanhoja kenkiä, mätää, steariinikynttilätehtaasta lipunutta ihraa, Sinikäsi nimisestä väripainimosta virranneita värisäikeitä, nahkurinparkkia nahkurintehtaasta ja kaikkea inhimillistä kurjuutta, jota pesijättäret sadan vuoden aikana olivat pesulaiturilta veteen huuhtoneet.
Ja sieltä nousi sellainen tulikiven ja ammoniakin sietämätön haju, että vain vanki sen kesti.
Mutta kun proomu oli lastattu, ihmettelivät vangit, mihin kaikki tämä törky piti kaadettaman. He saivat vastauksen, kun venemies suuntasi proomun heidän omalle kalliolleen.