Eräänä päivänä tuli pappi ja seisahtui puhuttelemaan kivimiestä tämän istuessa neulomassa.
— No, sanoi pappi, etkö sinä koskaan pääse täältä?
— Kuinkas se käy päinsä? vastasi kivimies.
— Kyllä, kunhan tunnustat tehneesi väärin.
— Jos saan nähdä ihmisen, joka tekee enemmän kuin mitä oikein on, niin voin uskoa, että olen väärässä. Mutta sitä minä en koskaan saa nähdä.
— Enemmän mitä oikein on, sehän on armeliaisuus! Toivon sinun pian saavan sen nähdä!
Eräänä päivänä sai kivimies määräyksen tehdä teitä kalliolle, jota hän ei ehkä ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.
Oli taas kesäpäivä, oli lämmin ilma, ja höyrylaivat viilettivät hauskasti ohitse kauniina kuin perhoset.
Kun hän tuli niemelle — ei hän enään nähnyt mitään kalliota vaan suloisesti vihannoivan lehdon, missä lehdet kimmelsivät tuulessa niinkuin aaltoset järven pinnalla. Siellä seisoi korkeita, valkeita koivuja, vapisevia haapoja ja rannalla kasvoi leppiä.
Tämä oli samallaista kuin unessakin. Ja puiden alla kuiskailivat ruohot ja nyökkäilivät kukkaset ja siellä lenteli kimalaisia ja siellä liihätteli perhosia. Ja kaikenlaiset linnut visertelivät, mutta hän ei voinut selittää niiden ääniä, ja siitä tiesi hän, ettei tämä ollut unta.