Kirouksen vuori oli muuttunut siunaukseksi, eikä hän voinut olla ajattelematta profeettaa ja kurpitsia.
— Tämä on armo ja laupeus! sanoi joku hänen sisimmissään, ääni tai kehoitus, miksi sen nyt voisi sanoa.
Ja kun höyrylaiva kiiti ohi, eivät kasvot synkistyneet vaan ne kirkastuivat nähdessään tämän korean vihreyden, tuntuipa hänestä ikäänkuin joku olisi viuhtonut niinkuin on tapana viuhtoa jonkun suvihuvilan ohi kiidettäessä.
Hän kulki polkua eteenpäin suhisevien puiden alla. Eihän siellä ollut mitään lehmusta, mutta hän ei uskaltanut toivoa lehmusta, etteivät koivut muuttuisi vitsoiksi; niin paljon oli hän oppinut.
Ja siinä lehtokujaa eteenpäin kulkiessaan näki hän kauimpana valkean muurin ja siinä vihreän säleveräjän. Ja hän kuuli jotakin soittoa, mikä ei ollut urkujen soittoa, sillä se oli iloisempaa ja sukkelampaa liikunnaltaan. Muurin yläpuolella näkyi huvilan kaunis katto, ja sinikeltainen lippu liehui tuulessa.
Ja hän näki koreavärisen pallon hyppivän ylös alas yli sen saman muurin, pienet heikot äänet ilakoivat, lautasien ja lasien kilinästä päätti hän, että pöytää katettiin.
Hän tuli veräjälle ja näki… Syreenit kukkivat ja niiden alle katettiin pöytää; siellä leikkivät lapset, siellä soitettiin, siellä laulettiin.
— Tämä on paratiisi! sanoi ääni hänelle.
Hän seisoi kauan katsellen; niin kauan, että hän, vanhus vaipui maahan väsymyksestä, nälästä, janosta ja kaikesta elämän kurjuudesta.
Silloin avautui veräjä, ja lehtoon astui pieni valkeisiin vaatteisiin puettu tyttö. Hän kantoi kädessään hopeatarjotinta ja tarjottimella oli lasi viiniä, sen punaisempaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Ja lapsi astui vanhuksen luo suoraan hänen eteensä ja sanoi: