Ja sentähden soitettiin paimentorvilla varhain iltasoittoa, jottei kukaan saapuisi unentöhmeröisenä ja torroksissa juhlille, missä kylän kunnia oli kysymyksessä.
Sunnuntai alkoi kellonsoittoineen ja päivänpaisteineen; juhlapukuiset ihmiset kokoontuivat lähikylistä, ja kaikki näyttivät kyllikseen nukkuneilta ja vasta valveutuneilta. Melkein kaikki miehet olivat vaihtaneet viikatteen pyssyyn; tytöt ja naidut naiset silmäilivät heitä tutkivin ja kehoittavin katsein, sillä kodin ja konnun puolestahan he oppivat ampumaan; ja mestariampuja tiesi, että hän saisi alkaa tanssin ihanimman neitosen kanssa.
Nyt tuli tavattoman iso heinähäkki neljän korskean, kukilla ja nauhoilla koristetun hevosen vetämänä; ja koko häkki oli yhtenä ainoana lehtosalina penkkeineen. Sen sisällä istuvia ihmisiä ei eroittanut, mutta sieltä kuului laulua, kaunista, henkevää laulua sveitsiläisestä maasta ja sveitsiläisestä kansasta, kauniimmasta ja urhoollisimmasta kansasta.
Sitten tuli lasten kulkue, lapset kulkivat parittain käsi kädessä ikäänkuin he olisivat olleet hyviä ystäviä tai pieniä morsiamia ja sulhasia.
Ja kellojen kaikuessa kulkivat kaikki ylös kirkolle.
Mutta kun jumalanpalvelus oli loppunut, alkoi juhla; ja ampumaradalla, joka nojautui vasten Sankt Gotthardin valtavaa äkkijyrkännettä, pamahtivat pian laukaukset.
Postimestarin poika oli kylän mestariampuja, eikä siitä ollut epäilystäkään, että hän veisi palkinnon. Hän ampui sarjan ja sai neljä pistettä kuudella laukauksella.
Mutta silloin kuului ylhäältä vuorelta luiketta ja ryskettä; kiviä ja soraa vyöryi alas pitkin jyrkännettä, ja pyhän suojelusmetsän kuusien nähtiin keinuvan kuin myrskyn myllertäessä. Pian ilmestyi kivimöhkäleelle pyssy olalla ja hattua liehuttaen hurja vuorivuohen metsästäjä Andrea Airolosta, tunturin toisella puolella olevasta Tessinin kantonin italialaisesta kylästä.
— Älä kulje metsässä! huusivat kaikki ampujat.
Andrea ei ymmärtänyt.