— Älä kulje pyhässä metsässä! Vuori vyöryy ylitsemme! huusi amtmanni.
— No antaa sitte vyöryä! vastasi Andrea ja luisui hurjalla vauhdilla alas jyrkännettä!
— Sinä tulet liian myöhään! vastasi amtmanni.
— En tullut koskaan liian myöhään, toisti Andrea ja kulki ampumaradalle, viskasi pyssynsä kuusi kertaa poskelle ja ampui kuusi pistettä.
Nyt olisi hän ollut voittaja; mutta seuralla oli omat lakinsa eikä pidetty mustasta velskiläisestä, vuoren toisella puolella asuvasta kansasta, missä viini kasvoi ja silkkiä kehrättiin. Siellä kyti vanha vihamielisyys eikä Andrean laukauksia voitu hyväksyä.
Mutta Andrea astui ihanimman immen, amtmannin tyttären luo ja pyysi kohteliaasti saada alkaa tanssit hänen kanssaan.
Ihana Gertrud punastui, sillä tyttö oli iskenyt silmänsä Andreaan; mutta hänen täytyi hyljätä hänen tarjouksensa.
Silloin synkistyi Andrea ja kuiskasi eteenpäin kumartuen hänen korvaansa, mikä siitä sävähti veripunaiseksi:
— Omani sinä kerran olet vaikka saisin odottaa kymmenen vuotta. Kahdeksan tuntia olen minä harhaillut yli vuoren kohdatakseni sinut, sentähden tulin minä liian myöhään; mutta ensi kerralla tulen minä ajoissa vaikka minun sitte pitäisi käydä läpi vuoren!
Juhla oli loppunut, niin myöskin tanssi. Kaikki ampujat istuivat Kultaisen Hevon ulkopuolella, ja Andrea oli mukana; mutta postimestarin Rudi istui pääpenkillä, koska hän oli mestariampuja, sääntöjen mukaan tietysti, mutta Andrea oli sitä todellisuudessa.