Ja sitten oli suuret päivälliset Kultaisessa Hevossa, amtmanni oli mukana. Siellä puhuttiin jälkiruokaa syötäessä miljooneista ja vain miljooneista.
Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen näkivät he, miten Kultainen Hepo revittiin alas; kuinka kirkko kannettiin pois pala palalta ja asetettiin pystyyn jonkun matkan päähän entisestä paikastaan. He näkivät, kuinka puoli kylää hajoitettiin, kuinka kasarmeja rakennettiin; kuinka puro muutti kulkuaan ja myllynpyörät hävitettiin, tehtaat suljettiin, elukat myytiin.
Ja sitten tuli kolme tuhatta mustaa, italiankieltä puhuvaa työmiestä. Silloin vaikenivat kauniit laulut vanhasta sweitsiläisestä maasta ja kevään puhtaista riemuista.
Sen sijaan kuului öin päivin jyskettä, ja vuoriporaa työnnettiin siihen paikkaan, missä Barbarossan rengas oli riippunut; ja sitten alkoi ampuminen, sillä siltä kohdalta piti tunnelin kulkea läpi vuoren.
Tiedettiinhän, ettei ollut niinkään vaikeata porata reikää kallioon; mutta piti räjähyttää kaksi reikää yksi kummaltakin puolelta; ja niiden kahden reijän täytyi kohdata toisensa, täsmälleen niinkuin naulat, eikä sitä kukaan uskonut, sillä piti räjähyttää puolentoista peninkulman ala!
— Aatelkaas, jolleivät ne kohtaisikaan toisiaan! Silloin saavat he alkaa taas alusta!
Mutta yli-insinööri oli sanonut: Ne kohtaavat toisensa!
Ja italialaiselta puolelta kotoisin oleva Andrea uskoi yli-insinööriin; sillä hän itse oli paikalleen ampuva mies, kuten tiedämme. Sentähden astui hän työkuntaan ja hänestä tuli ensimmäinen mies.
Tämäpä työ sopi Andrealle. Auringonvalo, vihreitä kenttiä ja valkeita alppeja ei hän enään saanut nähdä; mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän murtaisi itsellensä oman tien Gertrudin luo, sen vuoren läpi kulkevan tien, jonka kautta hän kerskailevalla hetkellä oli uhannut tulevansa.
Kahdeksan vuotta seisoi hän pimeässä ja koki kovaa kuin koira. Alastomana hän enimmäkseen seisoi, sillä vuoressa oli kolmenkymmenen asteen lämpö. Toisinaan iskivät he virran lähteeseen, ja silloin eli hän vedessä; toisinaan iskivät he savikerrokseen ja silloin rypi hän liassa. Ilma oli miltei aina pilaantunut, ja toverit suistuivat maahan; mutta aina tuli uusia. Vihdoin suistui Andreakin, ja hän vietiin sairashuoneeseen. Siellä kuvitteli hän mielessään, etteivät molemmat tunnelit koskaan kohtaisi toinen toisiaan ja se vaivasi häntä kaikkein enimmän. Eivätkö ne koskaan kohtaisi toisiaan!