Salissa makasi sairaina myös urilaisia, jotka hourailivat, kuumeettomina hetkinä oli heidän alituinen kysymyksensä:
— Luuletteko, että tavataan?
Koskaan eivät tessiniläiset ja urilaiset niin ikävöineet tapaamista kuin täällä vuoren sisässä. He tiesivät, että jos he kohtaisivat toisensa siellä, lakkaisi tuhatvuotinen vihamielisyys ja sopien keskenään syöksyisivät he toistensa syliin.
Andrea parani ja pian oli hän taas työn touhussa.
Hän oli mukana vuoden 1875 lakossa; heitti jonkun kiven, joutui tiilenpäitä lukemaan, mutta pääsi taas vankilasta.
Vuonna 1877 paloi Airolo, hänen syntymäkylänsä.
Nyt olen minä polttanut laivat takanani ja nyt täytyy minun päästä perille, sanoi hän.
Vuonna 1879 tuli heinäkuun 19 päivästä surun päivä. Koko tunnelin yli-insinööri oli mennyt vuoreen mittaamaan ja laskemaan, ja siellä seistessään kohtasi häntä halvaus ja hän kuoli! Keskellä rataa! Sinne olisi hänen pitänyt saada hautansa, niinkuin Pharaon, maailman isoimpaan vuoripyramiidiin; ja sinne olisi pitänyt piirtää hänen nimensä, Favre.
Kuitenkin kaikitenkin: vuodet kuluivat. Andrea kokosi rahaa, kokemusta ja voimaa. Göschenissä ei hän koskaan käynyt: mutta kerran vuodessa kävi hän Pyhässä Metsässä katselemassa hävitystä, siksi hän sitä sanoi.
Hän ei nähnyt koskaan Gertrudia eikä koskaan kirjoittanut hänelle; sitä ei hänen koskaan tarvinnut tehdä, sillä hän eli hänen kanssaan ajatuksissaan ja hän tunsi saaneensa hänen tahtonsa.