Seitsemäntenä vuonna kuoli amtmanni köyhyyteen.
— Mikä onni, että hän oli köyhä! ajatteli Andrea; niin eivät kaikki vävyt ole ajatelleet.
Kahdeksantena vuonna tapahtui jotain ihmeellistä. Andrea seisoi ensimmäisenä miehenä kaukana italialaisessa tunnelissa ja iski poraansa. Ilma oli ahdas ja tukahduttava niin, että hänen korvansa rupesivat suhisemaan. Silloin kuuli hän naksahtavaa ääntä, mikä muistutti puumadon ääntä, jota sanotaan kuolemankelloksi.
— Joko minun viimeinen hetkeni lyö? ajatteli hän ääneen.
— Viimeinen hetkesi! vastasi joku hänen sisimmässään tai hänen ulkopuolellaan. Ja hän kauhistui.
Seuraavana päivänä hän taas kuuli naksahdukset, mutta selvemmin niin, että hän luuli äänen tulevan kellosta, joka oli hänen taskussaan.
Mutta seuraavana päivänä, joka oli pyhäpäivä, ei hän kuullut mitään; ja nyt luuli hän, että ääni tuli korvasta; hän pelästyi ja kävi messussa; ja hiljaisissa ajatuksissaan valitti hän elämän epävarmuutta. Toivo oli hänet pettänyt, toivo kerran saada elää se suuri päivä, toivo saada määrätty suuri palkinto ensimmäisestä porasta, joka lävisti seinän, toivo saada Gertrud.
Maanantaina seisoi hän kuitenkin taas ensimmäisenä porineen, mutta alakuloisena; sillä hän ei enään luullut heidän kohtaavan saksalaisia vuoressa.
Hän iski iskemistään, mutta vauhditta niinkuin hänen heikentynyt sydämmensä löi tunnelisairauden jälkeen. Silloin kuuli hän yht'äkkiä paukauksen sekä rajun ryskeen, mutta se tuli vuoren sisästä, toiselta puolelta.
Ja nyt hänelle selvisi, että he olivat tavanneet toisensa.