Ensin lankesi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa; sitten nousi hän pystyyn ja alkoi iskeä. Hän iski ohi aamiaisajan, päivällisajan; ohi lepoajan ja illallisajan. Hän iski vasemmalla kädellä, kun oikea puutui. Iskiessään ajatteli hän yli-insinööriä, joka oli suistunut maahan ihan seinän eteen; ja hän lauloi palavassa pätsissä kulkevan kolmen miehen laulua, sillä ilma paloi hänen ympärillään veden valuessa pitkin hänen päälakeaan ja jalkojen polkiessa savea.
Täsmälleen kello seitsemän, 28 päivä helmikuuta v. 1880, kaatui hän suulleen poraa vasten, joka lensi läpi vuorenseinän.
Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta herätti hänet, ja hän ymmärsi, että he olivat kohdanneet toisensa että hänen viimeinen vaivansa hetki oli lyönyt ja että hän oli kymmenentuhannen liiran omistaja.
Kohotettuaan hiljaisen huokauksen kaikkivaltiaan puoleen, asetti hän suunsa poranlävelle, kuiskasi kenenkään kuulematta: Gertrud; sitten kajahutti hän yhdeksänkertaisen hurraahuudon saksalaisille.
Kello yksitoista yöllä kuului italialaiselta puolelta jymisevä ääni: varokaa! ja kenttätykkien kaltaisella ryskeellä romahti seinä alas. Saksalaiset ja italialaiset syöksyivät itkien toistensa syliin, italialaiset suutelivat, ja kaikki lankesivat polvilleen laulaen Te Deum laudamus.
Tämä oli suuri hetki; ja se tapahtui v. 1880, samana vuonna, jolloin
Stanley lopetti löytöretkensä Afrikassa ja Nordensköld Veeganretkellä.
Kun ylistyslaulu Ikuiselle oli vaijennut, astui esiin eräs työmies saksalaiselta puolelta jättäen italialaisille korukirjaimiila piirretyn pergamentin. Se oli kunnia- ja muistokirjoitus yli-insinööri Louis Favrelle.
Hänen piti ensin käydä tunnelin läpi ja Andrean piti pienellä työmiesjunalla viedä Airoloon vainajan kunniaksi piirretyt muistosanat ja hänen nimensä.
Sen teki Andrea uskollisesti istuen työntövaunussa veturin edessä.
Tämä oli suuri päivä! Eikä yö ollut pienempi.