Airolossa juotiin viiniä, italialaista viiniä ja poltettiin ilotulituksia. Pidettiin puheita Louis Favrelle, Stanleylle ja Nordensköldille. Siellä pidettiin puheita Sankt Gotthardille, salaperäiselle vuoriröykkiölle, joka vuosituhannet oli ollut välimuurina Saksan ja Italian välillä, pohjan ja etelän välillä. Tosin oli se ollut rikkoja mutta myöskin kokooja. Sillä Sankt Gotthard on seisonut siinä jaellen yhtä rehellisesti vesiään saksalaiselle Rheinille kuin ranskalaiselle Rhonelle, niin Pohjanmerelle kuin Välimerellekin…
— Ja Adrian merelle, keskeytti eräs tessiniläinen. Olkaa hyvä, älkää unohtako Ticinoa, joka juottaa Italian suurinta jokea, valtavaa Po'ota.
— Bravo! Yhä paremmin! Eläköön Sankt Gotthard, suuri Saksanmaa, vapaa Italia ja uusi Ranska!
Se oli suuri yö! Jälkeen suuren päivän.
* * * * *
Seuraavana aamuna seisoi Andrea insinöörin konttorissa. Hän oli pukeutunut italialaiseen metsästäjän pukuunsa, sulka oli hatussa, pyssy olalla ja laukku selässä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, kalpeat hänen kätensä.
— Vai niin, sinä olet nyt tyytyväinen tunneliin, sanoi kassa-insinööri eli raha-insinööri, niinkuin häntä sanottiin. Noo, sitä sinulta ei kukaan voi kieltää, jälellä on vain muuraustyö. Tehkäämme siis lasku!
Rahamies avasi kirjan, kirjoitti lipun ja laski kymmenentuhatta liiraa kullassa.
Andrea piirsi puumerkkinsä, pisti kullan laukkuun ja meni.
Hän heittäytyi työjunaan; ja kymmenen minuutin kuluttua oli hän maahan kaatuneen väliseinän luona.