Tuli paloi vuoren sisässä kummallakin puolen ratakiskoja, työmiehet hurrasivat Andrealle ja heiluttivat lakkiaan. Se oli ihanaa!
Kymmenessä minuutissa oli hän taas perillä saksalaisella puolella. Mutta kun hän näki päivänvalon aukossa, pysähtyi juna ja hän astui maahan.
Sitten kulki hän vihreätä valoa kohden ja näki taas kylän päivänpaisteisena ja vihantana; siellä loisti kylä uudestaan rakennettuna, valkoisena, säteilevänä, entistään kauniimpana. Ja kun hän astui esiin, tervehtivät työmiehet ensimmäistä miestään.
Hän suuntasi askeleensa suoraan pientä taloa kohden; ja saksanpähkinäpuun alla mehiläispesien ääressä seisoi Gertrud hiljaisena, ihanana, lempeämpänä aivan kuin hän olisi seisonut siinä kahdeksan vuotta odotellen häntä.
— Nyt minä tulen, sanoi hän; niinkuin minun pitikin tulla suoraan läpi vuoren! — Seuraatko sinä minua minun maahani.
— Minä seuraan sinua minne vain tahdot.
— Sormus sinulla jo on; onko se tallella?
— Se on tallella!
— Sitte menemmekin heti! — Ei, älä käänny; mitään et saa ottaa mukaasi!
Ja he kulkivat käsi kädessä! Mutta he eivät menneet tunnelin suuntaan.