— Vuorelle! sanoi Andrea ja ohjasi askeleensa ylös vanhalle solatielle. Läpi pimeyden kulki tieni luoksesi; nyt minä tahdon elää valossa sinun kanssasi, sinua varten!
Jubal Minätön.
Oli kerran kuningas, jonka nimi oli Juhana Maaton; ja syyn siihen voi arvata. Mutta toisen kerran oli suuri laulaja, jota sanottiin Jubal Minättömäksi, ja syyn siihen saatte kuulla.
Klang oli hänen nimensä, nimen oli hän saanut isältään, sotamieheltä, ja siinä nimessä oli sointua. Mutta hän oli luonnoltakin saanut lujan tahdon, mikä rautatankona tuki hänen selkäänsä. Tämä on suuri lahja ja se on tarpeellinen elämän taisteluissa. Ei hän lapsenakaan oppiessaan puhumaan sanonut muiden poikien tavoin "hän" puhuessaan itsestään, vaan hän sanoi itseään heti "minäksi". — Ei sinulla ole mitään minää! sanoivat vanhemmat. Kun hän hiukan vanheni, lausui hän toivomuksensa: "Minä tahdon". Mutta silloin sai hän kuulla:
"Ei sinulla ole mitään tahtoa", ja "sinun tahtosi kasvaa metsässä".
Puhuihan sotamies nyt ajattelemattomasti, mutta hän ei ymmärtänyt paremmin, sillä hän oli sotilas ja häntä oli opetettu tahtomaan sitä, mitä päällystö tahtoi.
Nuoresta Klangista tuntui hullunkuriselta, ettei hänellä "ollut mitään tahtoa", vaikka hänellä sellainen oli ja luja olikin, mutta sillään sai olla.
Kun hän oli hiukan varttunut, kysyi isä eräänä päivänä: "miksi sinä tahdot tulla?"
Sitä ei poika tietänyt, hän oli lakannut tahtomasta, koska se oli kielletty. Tosin hänellä oli halua musiikkiin, mutta sitä ei hän uskaltanut ilmaista, koska pelkäsi sitä silloin estettävän. Sentähden vastasi hän kuuliaisena poikana: minä en tahdo mitään.
Sinusta pitää tulla viininlaskija, sanoi isä.