Ei voi varmuudella sanoa, puhuiko isä näin siksi, että hän tunsi jonkun viininlaskijan, vai siksikö, että viini erittäin viehätti häntä. No niin, nuori Klang joutui viinikellariin eikä hänellä siellä mikään hätä ollut.
Suloinen punainen lakka ja ranskalainen viini tuoksahti niin hyvältä kellarissa; siellä oli holvit suuria kuin kirkkoja. Kun hän istui tynnyrin ääressä ja punainen viini valui, ilahtui hän, alkoipa hiljalleen laulaa hyräillä aluksi kaikellaisia kuulemiansa laulunpätkiä.
Patruuna, jota viini elätti, piti laulusta ja ilosta ja antoi nuorukaisen olla olojaan; laulu kajahti niin somasti holvien alla. Ja kun nuorukainen jyrähytti laulun "Djupa källarhvalfvet", silloin ilmaantui ostajia alas holviin, ja se oli patruunan mieleen.
Mutta eräänä päivänä saapui eräs kauppamatkustaja, joka ennen oli ollut teatterilaulajana, ja kun hän kuuli Klangin laulavan, ihastui hän niin, että kutsui Klangin pienelle iltarymylle.
Ja he heittivät keilaa, he söivät tillillä maustettuja äyriäisiä, he joivat punssia ja vallankin he lauloivat. Yksityishuoneessa, kun sinunmaljat oli juotu, sanoi kauppamatkustaja:
— Miksi et mene teatteriin?
Minäkö? vastasi Klang, en minä nyt voi?
Sinun täytyy sanoa: minä tahdon! niin sinä voit.
Tämä oli uutta oppia, sillä kolmen vuoden vanhasta ei Klang ollut käyttänyt sanaa "minä" ja "tahdon".
Nyt hän ei uskaltanut tahtoa eikä toivoakaan ja hän pyysi päästäkseen enemmistä kiusauksista.