Valkoisen seasta pistäytyi esiin pää, jossa oli valkoinen tähti ja kaksi kiemuraista sarvea, ja sitte määki se pää. Ja sieltä näkyi useampia päitä, monta, monta, ja ne tulivat yhä lähemmäksi.
— Äiti, minä pelkään niin, kuiskasi lapsi. Minä pelkään niin.
Äiti astui askeleen sivulle ja vaipui kahden mättään väliin suohon.
— Oi, jumala, sinä suuri ja armollinen, armahda minua! huusi äiti sielunsa syvyydestä.
Ja nyt kohisi tuuli, väkevä merituuli läpi metsän; puut kumartuivat suuren hengen edessä ja nuori mänty taipui alaspäin, sen latva kuiskasi jotakin hätääntyneen korvaan, ja kun äiti toisella kädellä oli tarttunut erääseen oksaan, ojentautui se ja nosti epätoivoisen naisen suosta.
Sumu oli samassa hälventynyt; ja he seisoivat neljännen veräjän luona. Mutta äiti, joka oli hukannut hattunsa, pyyhki lapsen kyyneliä mustilla hiuksillaan; ja kun pienokainen sille hymyili, silloin loisti äidin sydänraukka; hän unohti kaikki kärsityt vastoinkäymiset, niin että hän sai uusia voimia ehtiäkseen viidennelle veräjälle. Silloin hänen mielensä kirkastui, sillä hän näki punaisia tiilikattoja ja lippuja, ja tienvarrella kasvoi lumipallopensaita ja metsäruusuja kaksittain ikäänkuin ne olisivat pitäneet toinen toisistansa, valkoinen lumipallopensas ja hohtava metsäruusu.
Pienokainen saattoi nyt kävellä; ja hän poimi vasun täyteen kukkasia, joihin Liisa-nuken piti nukkua juhannusyönä nähdäkseen kauniita unia.
Niin kulkivat he leikkien tiensä, taasen huolettomina, sillä heillä oli jälellä vain yksi koivuhaka päästäkseen perille. Nyt nousi tie pienelle mäelle, ja kun he olivat päässeet sen laelle ja kääntyneet oikealle, seisoi sonni tiellä.
Oli mahdotonta paeta, ja murtuneena lankesi äiti polvilleen, asetti lapsen maahan eteensä, taivutti päänsä suojellen lapsen ylitse, niin että pitkä tukka riippui mustana huntuna; ja ojennetuin käsin rukoili hän hiljaisen rukouksen. Hänen otsaltansa tippui tuskanhiki kuten punaiset veripisarat alas maahan.
— Oi, jumala, rukoili hän; ota henkeni, mutta säästä pienokaisen henki!