Hän etsi Raamatusta löytääkseen oikean nimen, sillä siinä niitä löytyi.
Ja kun hän löysi luvun Jubalista, "Lamechin pojasta, joka keksi kaikellaisia peliä", niin otti hän sen nimen. Se oli hyvä nimi ja se merkitsi pasuunaa hebrean kielellä.
Koska johtaja oli englantilainen, niin toivoi hän Klangin kutsuvan itseään mister'iksi, ja sen hän tekikin. Siis mister Jubal!
Olihan tämä kaikki hyvin viatonta laatua, koska niin oli tapa, mutta kummallista joka tapauksessa oli, että Klangista uuden nimen mukana tuli aivan toinen mies. Kaikki menneisyys oli ikäänkuin poispyyhitty; ja mister Jubal tunsi itsensä aivan aitoenglantilaiseksi, puhui murteellisesti, käytti poskipartaa ja korkeita kauluksia; vieläpä juovikkaat puvutkin kasvoivat kuin kaarna puuhun aivan itsestään; hän tuli jäykäksi ja hän tervehti toisella silmällään; hän ei koskaan kääntynyt, kun joku tuttu huusi häntä kadulla, ja hän seisoi aina keskellä raitiotievaunuissa.
Tuskinpa hän tunsi itseäänkään.
Kuitenkin oli hän taas kotiutunut omaan maahansa ja hän oli suurena laulajana Oopperassa. Hän esitti kuninkaita ja profeettoja, vapaudensankareita ja demoonia; ja kun hänellä oli osansa harjoiteltavana, oli hän niin hyvä näyttelijä, että hän luuli olevansa sinä mitä hän esitti.
Nyt käveli hän eräänä päivänä kadulla ja kuvitteli olevansa demooni jossakin, mutta hän oli myös samalla mister Jubal.
Silloin kuuli hän jonkun huutavan takanansa: Klang! Hän ei tietysti kääntynyt, sillä niin ei tee englantilainen, eikä hänen nimensä enään ollutkaan Klang.
Mutta silloin huudettiin: Klang, vielä toistamiseen. Ja siinä seisoi hänen edessään hänen ystävänsä kauppamatkustaja tutkivin katsein kysellen ujosti ja ystävällisesti:
— Eikös ole Klang?