Mister Jubal joutui raivoihin.
Irvistävin hampain ja avokidoin ikäänkuin hän kiskoisi rinta-äänensä jostakin pääkallon ontelosta, kiljasi hän lyhyesti: ei!
Silloin ystävä tunsi hänet ja meni tiehensä.
Hän oli valistunut mies, osasi elämän, ihmiset ja oman itsensä ulkoa, sentähden hän ei suuttunut eikä ihmetellytkään.
Mutta mister Jubal luuli niin; ja kun hän kuuli sisimmässään nämä sanat: "Ennenkuin kukko kolmasti laulaa, olet sinä minut pettävä" teki hän niinkuin Pietari, meni porttikäytävään ja itki katkerasti. Tämän teki hän itse ajatuksissaan, mutta paholainen hänen sydämmessään nauroi.
Siitä päivästä saakka nauroi hän enimmäkseen, nauroi pahaa ja hyvää, surua ja häpeää, kaikkea ja kaikkia.
Hänen isänsä ja äitinsä tiesivät kyllä lehdistä, kuka mister Jubal oli, mutta he eivät koskaan käyneet Oopperassa, sillä he luulivat siellä olevan vain vanteitten heittäjiä ja hevosratsastajia, eivätkä he sellaisessa paikassa tahtoneet poikaansa nähdä.
Mister Jubal oli nyt suurin suurniekka, tosin oli hän kuluttanut suurimman osan minäänsä, mutta tahto oli hänellä vielä jälellä.
Ja sitten tuli hänen päivänsä! Tanssijaseureeessa oli tyttö, joka osasi lumota miehiä, ja Jubal oli myös lumottu. Niin pahasti lumottu, että hän kysyi, saisiko hän tulla tytön omaksi… (Hän tarkoitti tietysti, että tyttö tulisi hänen omakseen, mutta niin ei saa sanoa).
— Sinä saat tulla omakseni, sanoi lumoojatar, jos minä saan…