— Sinä saat kaikki! vastasi Jubal.
Tyttö kävi hänen sanoihinsa kiinni ja he menivät naimisiin. Ensin opetti Jubal häntä laulamaan ja soittamaan; ja sitten sai lumoojatar kaikki, mitä vain tahtoi. Mutta koska hän oli lumoojatar, tahtoi hän kaikkea, mitä Jubal ei tahtonut, ja niin vähitellen oli hänellä Jubalin tahto vallassaan.
Eräänä päivänä oli mistress Jubal suurniekkana; ja niin suuri, että kun yleisö huusi Jubalin näyttämölle, ei se tarkoittanut rouvaa vaan herraa.
Jubal tahtoi taas raivata itsellensä tietä kunnian kukkuloille, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä rouvansa kustannuksella ja sentähden hän ei voinut.
Hän alkoi kuluuntua ja unohtua.
Loistava ystävien piiri, jonka mister Jubal oli koonnut nuorenmiehen kotiinsa, kokoontui nyt hänen kodissaan rouva Jubalin ympärille, jota sanottiin vain Jubaliksi.
Kukaan ei huomannut misteriä, kukaan ei juonut hänen kanssaan; ja jos hän yritti puhua, ei kukaan häntä kuunnellut; tuntui ikäänkuin ei häntä olisi ollut olemassa, ja hänen vaimoansa kohdeltiin ikäänkuin hän ei olisikaan ollut mikään vaimo.
Silloin jäi mister Jubal yksikseen ja yksinään kävi hän kahvilassa.
Eräänä iltana tuli hän sinne etsiäkseen seuraa. Hän olisi tyytynyt kehenkä hyvänsä, kunhan se vain oli ihminen.
Silloin näki hän vanhan ystävänsä kauppamatkustajan istuvan yksinään ja ikävissään; ja hän mietti: "tuossa vanhassa Lundbergissa tapaan minä ihmisen", ja niin kulki hän pöydän luo ja tervehti. Mutta silloin muuttuivat ystävän kasvot niin hirveästi, että Jubalin täytyi kysyä: "eikös ole Lundberg?"