— Kyllä!

— Etkö sinä tunne minua, Jubalia?

— En!

— Etkö tunne Klangia, vanhaa ystävääsi?

— En! Hän on kuollut aikoja sitten.

Silloin tajusi Jubal, että hän tavallaan oli kuollut, ja hän läksi ulos.

Seuraavana päivänä otti hän eron Oopperasta ja hänestä tuli laulunopettaja, jota kunnioitettiin professorin arvonimellä.

Niin läksi hän ulkomaille ja jäi sinne useiksi vuosiksi.

Suru ja mielipaha vanhentivat hänet varhain.

Mutta se miellytti häntä, sillä silloin oli loppu lähellä. Kuitenkaan ei hän vanhentunut niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut ja sentähden hankki hän itselleen valkoisen pitkäkiharaisen tekotukan. Siinä hän viihtyi, sillä siinä häntä ei kukaan tuntenut, eipä hän itsekään.